Krkonošessa korkean paikan leirillä

Päivitellääs taas vaihteeksi blogikuulumisia. Muutaman viikon kaupunkielämä sai sykkeet siihen malliin nousemaan, että oli pakko lähteä Ilpon & Lauran kanssa viikonloppuvisiitille luonnonhelmaan vähän tuulettumaan. Suuntana oli tällä kertaa Krkonošen luonnonpuisto Tsekkien ja Puolan rajalla, jonne pääsee kätevästi kolmen tunnin bussissa istumisella. Reissusuunnittelussa pyrittiin taas jonkinasteiseen tehokkuuteen, joten liikkeellä oltiin lauantaiaamuna kuuden maissa ja pelipaikoille Pec poc Snezskoun laskettelukylään saavuttiin kymmenen jälkeen. Pec pod Snezskou muistutti hieman Rukan tai Levin tyyppistä laskettelukeskusta, mutta NL-tyyliin rakennettuna. Kummallisen paikasta teki rinteessä sijainnut yli kymmenkerroksinen tornihotelli, joka tuntui olemuksellaan hallitsevan koko kylän elämää. Väkisinkin tuli mieleen, että liekkö kyseessä ollut kultaisella kahdeksankymmentäluvulla neukkupomojen suosittu talvilomakohde. Muita järkeviä selityksiä kyseisen pytingin olemassaololle on vaikea keksiä, koska se millään tavalla tuntunut istuvan ympäröivään hiihtokyläidylliin, ja se oli aikanaan ollut varmasti myös kohtuu suuri  investointi.  Koska oltiin liikkeellä otollisimpaan off-season aikaan, niin tunnelma kylänraitilla oli todella hiljainen. Vain muutama majapaikka, ravintola ja ruokakauppa olivat auki. 

Pec pod Snezskoun kylä ja pelottava tornihotelli.

Kun olimme pakkautuneet ulos bussista ja heittäneet majoituskamppeet seuraavaksi yöksi varaamaamme pensioniin , niin nopean lounastauon ja reittisuunnittelun jälkeen kolmen hengen retkikuntamme lähti tallustelemaan kunnianhimoisesti kohti Tsekkien korkeinta huippua Snezskaa (1602m). Keli oli kohtuullisen utuinen ja hieman arvelutti, että näkeekö huipulta mitään.  Yllätys olikin aikamoinen, kun reilussa tuhannessa kolmessa sadassa metrissä huomasimme, että olimme puuvyöhykkeen suojissa nousseet huomaamatta pilviverhon yläpuolelle ja samalla, kun maasto muuttui karummaksi niin ympärille levittäytyi valkoinen pilvierämaa silminkantamattomiin.  Snezskan huippu sijaitsee Tsekin ja Puolan rajapyykillä, joten ylhäältä levittäytyivät hienot näkymät molempiin valtioihin ja samalla pääsimme todistamaan mielenkiintoista luonnonilmiötä, kun pilviverho pakkautui kovaa vauhtia Pod Sniezskan satulalta alas Puolan puolella sijaitsevaan laaksoon.  Fiilis oli kuin olisi katsonut nopeutettua filmiä pilviverhon liikkeestä, mutta todellisuudessa kaikki tapahtui reaaliajassa. 

Iltapäivällä koitti valaistumisen hetki.

Autenttisia vuoristolampaita. Testasin kuvaushetkellä paimenpoika-aidan toimivuutta.

Huipputunnelmia.

Tsekkien ja Puolan rajaa seurailee noin 1400 metrissä kulkeva vaellusreitti (jossa ainakin kartan mukaan menee talvella hiihtolatu!), jota pitkin laskeuduimme huipulla vietetyn evästauon jälkeen alas Obři Důllin laaksoon ja sankkaan pilviverhoon. Tällä kertaa mukana oli myös pari kappaletta otsalamppuja (!), joten pimenevässä syysillassa oli mukava tallustella laaksoa pitkin takaisin Pec pod Snezskoun kylään, jossa odotti lämmin suihku ja pizzapäivällinen. Ilpon buukkaama pension Chata Pecka oli oikein kodikas tapaus. Sisällä tassuteltiin tohveleissa ja sisustuksessa oli suosittu tuttua mummonmökki kaavaa muutamalla modernilla yksityiskohdalla höystettynä. Oikeaa erämaafiilistelyä siis. Asukkaina ei meidän lisäksemme ollut kuin pieni saksalaisporukka, joten viikonlopun saimme oleskella todella rauhassa.

Vuoren valloittajat fiiliksissä :D

Tsekkiläis-puolalainen rakennustaidonnäyte Snezkalla.

Seuraavan päivän alustavana suunnitelmana oli, että olisimme vuokranneet vastapäisestä suksivuokraamosta maastofillarit, jotka näyteikkunan läpi tiirailtuna näyttivät ihan asiallisilta, ja kolunneet lähilaakson polkuja muutaman tunnin ajan, mutta toimintasuunnitelma meni uusiksi, kun ovessa ilmoitetuista aukioloajoista huolimatta lafka oli aamukymmeneltä kiinni ja nopea kyselykierros lähivuokraamoista tuotti pelkkää ”ei oota”. No eipä siinä muuta kuin karttakäteen ja parin tunnin kävelylenkin suunnitteluun. Päätimme Ilpon kanssa ottaa kohteeksi Široký Hroetin laakson samalla, kun Laura jäi kylälle valokuvailemaan.  Keli oli edellistä päivää aurinkoisempi ja lämpömittari kipusi iltapäivällä miltei viidentoista asteen tuntumaan. Ylhäällä tuuli jälleen todella kovasti, mutta tilanne muuttui heti, kun pääsimme takaisin puuvyöhykkeen suojaan. 

Chata Pecka.

Tellulasku kiinnostaa.

Lenkin aikana huomasimme myös, että paikallinen käsitys maastopyöräreitistä eroaa aikalailla kotosuomessa totutusta. Karttaan merkityt MTB-reitit olivat poikkeuksetta joko leveitä hiekkateitä tai karkeita asfalttipätkiä ja kaikista potentiaalisimman näköisien polunpäiden viereen oli pystytetty ”Pyöräily kielletty” –kyltit, jonne maastofillarilla ei olisi ollut asiaa. Käytäntö johtuu todennäköisesti siitä, että sesonkiaikaan porukkaa on vaellusreiteillä niin paljon liikkeellä, että fillariporukat halutaan rajata ulkopuolelle, mikä on aivan järkevää, mutta mistään maastopyöräilystä ei voida kyllä puhua. Alamäkirymistelyyn olisi kyllä ollut mahdollisuudet laskettelurinteen kupeeseen rakennetussa bikeparkissa. Paluumatkalle starttasimme neljän jälkeen, ja vaikka bussikuski paljastikin ajotaidoissaan illan pimetessä  kapealla maalaistiellä pieniä rallikuskin piirteitä saavuimme takaisin Prahaan turvallisesti ja aikataulussa. Ulkoiluviikonloppu oli jälleen kerran todella onnistunut, joten kiitokset vaan reissuseuralle. Seuraavana viikonloppuna laitetaan sitten juoksukausi pakettiin Ateenassa, joten seuraavassa päivityksessä on luvassa paikallisreportaasia Kreikan velkakriisin viimeisistä käänteistä. Hieman jänskättää, että kelpaakohan siinä pitäjässä eurot vielä tulevana viikonloppuna.

- Ana