Balkanilla pörräämässä osa 2

Romaniassa vietetyn skimbaviikon jälkeen matka jatkui siis Serbian puolelle. Matkasimme Timisoarasta Belgradiin pikkubussilla ja homma lähti mielenkiintoisesti liikkeelle, kun puolentoista tunnin odottelun jälkeen kuski saapui ennakkoon sovitulle bensa-asemalle nappaamaan meidät kyytiin ja tarjosi samalla sopivaa hinnanalennusta matkasta, jos kieltäytyisimme vastaamasta kuljetuslafkan soittoihin ja jamppa ilmoittaisi, ettemme koskaan nousseet kyytiin. Kaveri olisi siis kietaissut kyytirahat omaan taskuunsa, koska ainakin hänen oman tarinansa mukaan kyseinen kuljetusfirma oli jättänyt ajoja maksamatta. Diili jäi kuitenkin tekemättä, koska samainen firma liikennöi myös Sarajevoon, joten oli mahdollista että käyttäisimme samaa lafkaa myös jatkossa ja puhallus voisi paljastua.

Serbia ravisutti ennakkoluuloja heti rajanylityksen jälkeen, kun bussi kävi jättämässä muutamia kanssamatkustajia rajan tuntumassa sijaitsevalle asuinalueelle, joka ei ollut ihan tavallisimmasta päästä. Pikkubussin lipuessa pihakatuja ohi vilisti pieniä palatseja, jotka oli ympyröity korkeilla aidoilla. Kreikkalaistyyliset marmoripylväät ja suihkulähteet näyttivät olevan suosittuja, mutta eniten hämmennystä koko tilanteessa aiheutti ökyplantaasin sijainti keskellä ei-mitään peltojen ympäröimänä muutaman kymmenen kilometrin päässä Romanian rajasta.  Mutustelin loppumatkan Belgradiin juuri näkemääni kummastusta, jolle en osannut antaa mitään järkevää selitystä. Jätin arvoituksen lopulta omaan arvoonsa, kun se korvaantui seuraavana aamuna toisella samanmoisella. Lähdimme sankassa lumisateessa tallustelemaan kaupungin katuja ja ihmettelimme, kun pääkatu vilisi sotilaita. Maa oli julistettu sankan lumisateen seurauksena hätätilaan ja sotilaat oli valjastettu lumenluontitalkoisiin. Koska vaeltelu auraamattomilla jalkakäytävillä ei kauheasti napannut päätimme suunnata Jugoslavian historiasta kertovaan museoon tilkitsemään aukkoja historiatietämyksessä. Samalla puistoalueella, jossa museo sijaitsee on myös Josip Brozin, tunnetummalta nimeltään Jugoslavian viimeisen presidentin Titon hautalehto. 

Belgrad sightseeing hieman haastavassa kelissä.

Pääkadulle oli jätetty muutama raunio muistuttamaan menneisyydestä.

Jäinen Tonava jarrutti rahtiliikennettä.

Belgradin katukuvasta sattui silmään useaan otteeseen tympeän näköisen poliitikon julisteita, joissa EU:n lippu oli vedetty yli punaisella ruksilla. Pienen tiedonhaun jälkeen selvisi, että Serbiassa lähestyvät vaalit ja kyseinen posteri kuuluu Serbian radikaalipuolueelle (Srpska radikalna stranka tai Српска радикална странка). Kyseessä on radikaali suur-Serbiaa ajava ryhmittymä, jonka vaalimainoksessa esiintyvä puheenjohtaja Vojislav Šešelj on ollut syytettynä Haagin Jugoslavian kansainvälisessä rikostuomioistuimessa rikoksista ihmisyyttä vastaan, mutta pääsi sittemmin vapaalle jalalle riittävien todisteiden puuttuessa. Meille jäi arvoitukseksi, kuinka paljon kannatusta äärinationalistiset aatteet todellisuudessa nauttivat, mutta ainakin julisteet olivat katukuvassa vahvasti esillä. Tätä poikkeusta lukuun ottamatta Belgrad on yleisilmeeltään hyvin eurooppalainen. Kävelykadulta löytyvät kaikki samat monikansalliset vaatepuljut kuin muistakin pääkaupungeista. Englannilla tuli helposti toimeen, ihmiset olivat avuliaita ja kaupungin synkästä menneisyydestä muistuttivat vain pääkadulle jätetyt rauniorakennukset. Parin päivän visiitin aikana en saanut Belgradista oikein otetta. Kaupunki oli jollakin tavalla hajuton ja mauton – toisin sanoen tavallinen. 

EU- kriittisiä vaalijulisteita katukuvassa.

Tämän täytyy olla armeijan rekryjuliste :D

 Belgradista retkikuntamme jatkoi matkaansa syvemmälle Balkanille sydämeen kohti Sarajevoa. Bussimatka kesti kahdeksan tuntia, vaikka matkaa ei ole kuin reilut kolmesataa kilometriä, mutta valtaosa siitä on aikamoista kärrypolkua vuorien rinteitä seuraillen. Junaa ei tarvinnut edes harkita, koska nopeimmat yhteydet kestivät hieman alle kolmetoista tuntia. Jos Belgrad jäi jollain tavoin etäiseksi, niin Sarajevo sykähdytti heti ensisilmäyksellä. Kaupunki sijaitsee syvällä laaksossa jylhien vuorien ympäröimänä ja häkellyttää vastakohdillaan. Minareeteista kaikuvat rukouskutsut keskellä ankeaa neukkulähiötä ja laaja hautausmaa-alue levittäytyy heti olympiahallin ja futiskentän vieressä muistuttaen satunnaista matkailijaa rauhattomasta menneisyydestä. Sisäisiä jännitteitä ei Sarajevossa päällepäin näy, mutta serbit, kroaatit ja bosniakit asuvat edelleen omilla kukkuloillaan ja etenkin maan eteläosissa on vielä paikoitellen rauhatonta. Tilanteesta kertoo jotain se, että esimerkiksi jokaisessa pitkänmatkan bussissa on aina yksi poliisi mukana. Serbiasta tulevien bussien pääteasema sijaitsee syvällä lähiöissä, josta tulee väkisinkin mieleen jonkinasteinen kettuilu kyseistä kansanryhmää kohtaan, koska muut bussit liikennöivät pääasemalta keskustalta. Lukavican lähiöstä keskustaan löytäminen vaatii jonkinlaisen säädön hämärtyvässä illassa, johon voitiin vielä lisätä että lumitilanteessa johtuen koko kylä oli täällä aivan yhtä sekaisin kuin Belgradissakin. Illalla eksyimme syömään Galatasaray nimiseen paikkaan, jonka omistaja osoittautui ex-futariksi. Kyseinen kaveri oli pelannut koko uransa Galatasarayn riveissä ja jutustellessa tuli ilmi, että hän oli käynyt vuonna -82 Lahdessa pelaamassa Kyykkää vastaan Cup-voittajien cupin karsinnoissa (Kuusysi putosi jatkosta huonommalla maalierolla, tulokset löytyvät täältä). 

Lähiömeininkiä vanhassa olympiakylässä.

Tältä paikalta lähti iso pyörä pyörimään.

Kukkulalla kävelyä.

Seuraavana päivänä yritimme kaupunkikierroksen yhteydessä vierailla Olympiamuseossa, mutta meneillään oli jonkun tapahtuman valmistelut, joten meidät käännytettiin ovelta. Yllättäen saimme kuitenkin tarjouksen, että voisimme tulla seuraavana iltana visiitille, koska museon johtaja oli silloin paikalla, vaikka museo olikin muuten suljettu. Illalla sitten selvisi, mikä oli käännytyksen syynä, kun satuimme juttelemaan samassa hostellissa asustaneen itävaltalaisrouvan kanssa keittiössä kaffetta hörppiessämme  Hän oli menossa katsomaan Angelina Jolien ohjaaman Bosnian sodasta kertovan elokuvan ”Land of Blood and Honey”- esinäytöstä, jonne myös Angelina oli luvannut saapua. Tässä vaiheessa aloin jo funtsia, että mitäs hemsvettiä tässä kylässä oikein tapahtuu, kun kummallisia sattumuksia tuntui tulevan vastaan jokaisen kulman takaa. Jätimme kuitenkin staraspottauksen sikseen, mutta seuraavana iltana lähdimme mielenkiinnosta katsastamaan pitäisikö privaattikierros Olympiamuseossa todella paikkansa. Pääsimme sisälle ja museonjohtaja Edin Numankadic näytti meille paikkoja. Edellisiltaisten kekkereiden merkit olivat nähtävissä, kun särkyneiden skumppalasien sirpaleet rapisivat kenkien alla.  Numankadic on ilmeisesti nykytaidepiireissä kohtuullisen kuuluisa taiteilija, joka on käsitellyt töissään Bosnian sodan tuottamia traumoja taiteen avulla. Kenties juuri tästä johtuen museosta löytyy myös muun muassa Andy Warhollin ja Henry Moorin töitä. Taiteen ohella juttua riitti myös Marja-Liisa Kirvesmiehestä ja Nykäsen Masasta, jotka molemmat voittivat kultaa Sarajevossa.  Lähtiessä saimme vielä matkamuistokassin kaupanpäälliseksi postereineen päivineen. 

 

Zetran Olympiahallin laitamilla.

Rinnerakentaminen on suosittua.

Yksi lukuisista hautausmaista.

Lumista Sarajevoa.

Samalle illalle olimme ostaneet liput Sarajevo – Zagreb yöbussiin ja kuin lähdönmerkiksi minulle pukkasi kuumeen päälle ja pakkia sekaisin. Ei siinä sitten muuta kuin nappia naamaan ja rinkka selässä nollatauluna tallustelemaan linja-autoasemalle. Ajokeli oli ilmeisen haastava, koska kuski meinasi ajaa henkilönauton perään heti Sarajevon iltaruuhkassa. Kaupanpäälle saatiin vielä kunnon lumisade ja sisäilmastoltaan subtrooppisessa bussissa alkoi olla tunnelmaa, kun päästiin taas kärrypoluille vuorien huomaan. Jossain vaiheessa koomaamistani havahduin siihen, kun Ilpo totesi että ”en taida kyllä nukkua tänä yönä” ja pari minuuttia tämän jälkeen kuski älähti jotain epämääräistä, jarrut olivat lukossa ja bussi liukui lumipenkkaan pehmeän pöllähdyksen saattelemana.  Bussi lähti onneksi peruuttelemalla penkasta ja kurvissa ei ollut kaiteita, joten katteetkin säilyivät koskemattomana. Rajanylitys Kroatian puolelle sujui jo rutiinilla, mitä nyt rajavartiomiehet olivat pykälän verran hankalampia ja Ilpo sai latoa lompakostaan tiskille kaikki kuvalliset kortit varmimmaksi vakuudeksi. Minun kohdallani virkailija ei jaksanut enää toteuttaa samaa prosyyriä, joten pääsin helpommalla leikkimällä tyhmää ja hokemalla” Zagreb Zagreb Zagreb”.

 Kroatiassa viihdyimme juuri sen aikaa, että kävelimme bussiasemalta rautatieasemalle kello kuuden aikoihin torstai-aamuna ja matka jatkui kohti matkamme viimeistä etappia Mariborin hiihtokeskusta Sloveniassa. Mariborissa paisteli aurinko suunnistaessamme kohti hostellia ja matkan varrella oli suoranainen pakko avata terassikausi joen rannalla istuskellen. Slovenia pääsi yllättämään hintatasollaan ja tilannetta todennäköisesti vain pahensi se seikka, että olimme tulossa Bosnian suunnalta. Tuorepuristettu appelsiinimehulasillinen köyhdytti kukkaroa 3,5 euroa, raflassa syömiseen sai varata ainakin kympin ja kaiken huipentumana junalippu Mariborista Wieniin maksoi 45 euroa (tässä oli varmasti jo itävaltalaisillakin sormensa pelissä). Maribor vaikutti Balkanilla pyörimisen jälkeen todella kliiniseltä kaupungilta ja roskia ei vanhankaupungin alueelta meinannut löytää etsimälläkään. Tunnelma oli kuin Saksassa ja ainoa asia, joka välittömästi muistutti slaavilaisesta perinnöstä oli kieli.  

 

Suunnistusohjeet hostellille (huom. mittakaavassa oleva kartta).

Maribor meininkiä.

Vanhan kaupungin hoodeilla.

 Kun kerran maailmancupistakin tutussa skimbakohteessa oltiin, niin suksillehan sitä oli taas päästävä. Rinteet näyttivät todella lupaavilta, mutta olin lueskellut etukäteen, että myös murtsikkabaanaa löytyisi ylhäältä noin 1700 metristä, joten päätimme vuokrata murtsikkasukset. Koska laskettelupuolella vuokraamosta näytti löytyvän ihan asiallisen näköistä kampetta, niin oletin loogisesti saman pätevän myös murtsikkakamoihin. Todellisuus valkeni, kun vuokraamon pappa iski tiskiin parit Järvisen pitopohjalautoja. Siinä vaiheessa oli kuitenkin myöhäistä perääntyä ja lähdimme kiertämään pisintä reittikartasta löytynyttä kutosen lenkkiä. Vauhdinhuumaa ei kauheasti koettu pitopohjien ulistessa alamäissä, mutta keli oli sentään komea ja tulipahan murtsikkakausi avatuksi erilaisella tavalla. Lauantaina matkasimme jo aiemmin mainitulla överihintaisella junayhteydellä Wieniin, jossa pyörimme päivän odottaen illalla lähtevää Student Agencyn bussia Prahaan. Wien oli minulle jo ennestään tuttu pitäjä ja keskustan turistiryysis aiheutti lähinnä päänsärkyä, joten poistuimme nopeasti keskustan alueelta Pratersterniin, josta Student Agency liikennöi. 

 

Hieman eri meininki kuin Muntele Micissä.

Oikeaoppinen tekniikkanäyte.

Suomalaista suksiosaamista.

Kevätkeli.

Lopuksi vielä reissu pähkinänkuoressaan raha / matka / aika  –akseleilla mitattuna. Rahaa paloi parissa viikossa noin 700 euroa. Matkustamiseen meni keskiverrosti parikymppiä per siirtymä, kalleimmat välit olivat Maribor-Wien (45 euroa) ja Budapest – Caransebes (37 euroa). Hostelliöistä maksettiin rapia kymppi yötä kohden. Hostellit olivat ajankohdasta johtuen todella hiljaisia ja matkan varrelta löytyi monia kodinomaisia majoituspaikkoja, joissa oli mukava asustella. Matkaa taitettiin kahteen viikkoon hyvin summittaisesti laskettuna 2600 kilometriä, joista valtaosa bussilla. Bussi tuntui muutenkin olevan monessa saumassa junaa käyttökelpoisempia ja aavistuksen halvempi kulkuväline erityisesti Serbian ja Bosnian suunnalla liikuttaessa. Ilmeisesti rataverkko on vielä huonossa kunnossa 90-luvun rettelöinnin jäljiltä ja haasteellinen maasto tuo tilanteeseen vielä oman lisänsä.  Julkisissa kulkuvälineissä vietettiin koko matka-ajasta aika tarkalleen kaksi vuorokautta. Siirtymät pilkottiin kuitenkin niin pieniin osiin, ettei tylsistymään päässyt varsinkaan lumikaaoksen tehdessä matkustamisesta hieman tavanomaista jännittävämpää. Jälkeenpäin ajatellen alkuperäinen reissusuunnitelma piti todella hyvin kutinsa, muutama X-factor mahtui tietysti matkan varrelle, mutta niinhän käy aina. 

- Ana

Balkanilla pörräämässä osa 1

Ennakkohehkutusten mukaisesti viime viikot vierähtivät Balkanin suunnalla reppureissumeiningillä. Reissuseurana oli Prahan toinen rollovahvistus Ilpo ja alkuperäinen retkisuunnitelma noudatteli jotakuinkin muotoa: Unkari, Romania, Serbia,  Bosnia & Herzegovina, Kroatia,  Slovenia, Itävalta. Aikaa tälle hassutukselle oli varattu noin kaksi viikkoa ja matkalla oli yksi missio: Pakko päästä skimbaamaan! Tästä tavoitteesta ei tingitty ja kaikki muu tehtiin enemmän tai vähemmän fiilispohjalta ja hetkellisten mielialojen ohjaamana.

Koska maisemanvaihto poltteli mielessä pitkällisen Prahassa vietetyn ajanjakson jälkeen sutaisin koko syyslukukauden koekavalkadin läpi puolessatoista viikossa (ja jälkeenpäin todeten varsin vakuuttavasti, vaikka itse sanonkin).  Viimeisen take-home paperin palautettuani uhrasin yhden välipäivän tasatakseni hengitystä ja palautuakseni yltiöpäisen opiskelun mukanaan tuomasta pahoinvoinnin tunteesta. Seuraavana päivänä Orangeways niminen bussifirma kuljetti meidät Bratislavan kautta Budapestiin, tuohon suuruudenhulluun kaupunkiin, jossa mongoolitkin kävivät aikoinaan myllertämässä. Budapestissä vietettiin yksi intensiivinen turistipäivä, jonka aikana kierreltiin sekä Budan (läntinen kaupunginosa) että Pestin (itäinen kaupunginosa) puolella. Joku lukija saattaa jo tässä vaiheessa keksiä, että koko kylän nimi tulee näiden kahden yhdistelmästä. Oikein, Buda ja Pest yhdistettiin vuonna 1872 yhdeksi kaupungiksi. Budan puolelta käytiin kiertelemässä muun muassa Budan kukkulalla sijaitsevalla linna-alueella, joka on valittu Unescon maailmanperintöluetteloon. Kukkulalta aukeavat nastat näkymät Pestin puolelle, jossa nykyinen ydinkeskusta sijaitsee tosin sightseeing-päivän utuinen lumisade hieman heikensi henkeäsalpaavaa näkymää. Budapestistä huokui pikavisiitin perusteella leppoisa tunnelma ja sivuhuomautuksena on pakko mainita, että ainakin liikennesuunnittelussa ollaan Unkarin puolella noin valovuoden edellä Prahaa. Pyöräbaanaa löytyi kiitettävästi ja kaksipyöräisiä näkyi liikenteessä talvisista olosuhteista huolimatta. Kaupungista löytyy myös runsaasti viheralueita ja voisin veikata, että etenkin keväällä ja kesällä kyseessä on oikein mainio vierailukohde.

Näkymää Budan puolelta Pestiin, kuvassa kuuluisa Kettinkisilta.

Ehdittiin just todistamaan vahdinvaihtoa linna-alueella.

Linna Budan kukkulalla.

Vanhankaupunginkatua, huomaa hyvin aurattu baana.

Hienoja vanhoja raitiovaunuja.

Meillä oli kuitenkin missio toteutettavana ja innokkain mielin suuntasimme Romanian suuntaan, jossa Karpaattien runsaslumiset rinteet jo odottivat. Olimme viisaina poikina ostaneet jo edellisenä päivänä liput Budapest- Timisoara aamujunaan, mutta Budapestin hostellilta lähtiessä aamukaffeet hieman venähtivät ja rautatieasemalle kävellessä havaitsimme arvioineemme välimatkan hieman alakanttiin. Lopulta kello tikitti siihen malliin, että seurauksena oli reipasta aamuliikuntaa rinkat selässä vahvasti vauhtikestävyysalueen puolella. Junaan kuitenkin ehdittiin ja matka kohti tuoretta EU:n jäsenvaltiota kohti alkoi. Romanian puolella meille selvisi, että junat kulkevat aikalailla omia menojaan välittämättä sen suuremmin virallisista aikatauluista, mutta keplottelimme itsemme Timisoarassa paikallisjunaan, jonka kyydissä matkasimme Caransebesin pitäjään. Päämääränämme oli skimbakeskus nimeltä Muntele Mic, joka sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Caransebesistä Karpaattien hellässä huomassa. Olimme buukanneet Muntelesta etukäteen (huijaukselta haiskahtaneen) viiden päivän laskettelupaketin  naurettavan halpaan 99€ hintaan sisältäen hotellimajoituksen aamupaloineen ja hissiliput. Tästä paketista piti etukäteen kummankin maksaa puolet varausmaksuna, joten meillä oli huntin vakioveikkaus vetämässä ja luotto paikalliseen businessmoraaliin kova.

Caransebesiin saapuessamme aikataulut olivat menneet uusiksi jo moneen kertaan ja ensimmäinen tehtävä oli saada massia taskuun. Suureksi iloksemme juna-aseman ainoa ATM oli rikki ja kylille oli matkaa muutama kilometri illan alkaessa pimentyä (Note-to-self: Älä matkusta parisataa kilsaa sisämaahan vailla paikallista valuuttaa, vaan vaihda sitä etukäteen!). Pienen pyörimisen jälkeen samassa junassa matkustanut nuori jamppa nappasi meidät samaan taksiin ja pääsimme onnellisesti kylille Balkanpopin pauhatessa takakontin subbareista. Nopean markettisession jälkeen aloimme selvitellä kyytiä Muntele Miciin. Olin saanut buukkauksen yhteydessä yhden transportfirman yhteystiedot, mutta kun viimein tavoitin tangertelevaa englantia puhuvan kuljetusyrittäjän, niin hän oli valmis kuljettamaan meidät pelipaikoille vasta seuraavana aamuna. Sama lopputulos oli paikallisten taksiyrittäjien kanssa (luovasta elekielestä huolimatta) ja ihmettelimme, että mikä oikein oli vikana. Epäilynä oli, että romanialaisen autoteollisuuden helmen Dacian maasto-ominaisuudet eivät riittäisi runsaslumisella vuoristotiellä. Tämä veikkaus osoittautui osittain oikeaksi, kun kuulimme paikalliselta pensionin pitäjältä, että tarvitsisimme hiihtohissiä päästäksemme Muntele Miciin ja telefericapin ei enää sunnuntai-iltana kulkisi (tästä olisi tietysti voinut joku joskus etukäteen mainita).  Vallitsevan tilanteen sekavuudessa päätimme yksimielisesti yöpyä pensionissa, jonka ainoat asukkaat olimme ja hankkia itsemme Munteleen seuraavana aamuna. Koska kyseessä oli presidentinvaalien toisen kierroksen vaalipäivä pystytimme vaalivalvojaiset alakerran ravintolaan ja illan edetessä saimme sovittua, että pensionin omistajan velipoika heittäisi meidät seuraavana aamuna neliveto-Pajerollaan hissiasemalle.

Tämä lupaus piti ja aamulla yhdeksän maissa pensioniin eteen ilmestyi Mitsubishi, jonka kyytiin heitimme rinkkamme. Kärrypolkua ajeltiin noin tunnin verran ja lopulta pääsimme hissiasemalle, jossa matkalaisia odotti seuraava yllätys. Olin alitajuntaisesti odottanut gondolihissiä tai vastaavaa, mutta perillä selvisi, että kyseessä on tavallinen tuolihissi, jossa istuttiin nelisenkymmentä minuuttia maisemia katsellen. Lisälämmikkeeksi hissimiehet antoivat parit huovat, mutta vajaan kymmenen asteen pakkasessa paikallaan kyhjöttäminen oli kohtuullisen raikas kokemus, kun siihen ei etukäteen tajunnut varautua parilla lisävaatekerroksella. Olimme kuitenkin vihdoin perillä Muntele Micissä noin 1500 metrissä, pienessä hiihtokeskuksessa keskellä ei mitään. Tämän jälkeen seurasi rinkkojen nopea heittäminen hotellihuoneeseen, laskukamojen vaihto ja suksivuokraamon etsintä, jonka ei pitänyt olla kovin vaikea rasti huomioon ottaen, että koko laskettelukeskus koostui noin kymmenestä rakennuksesta, joista noin puolet oli hylätty jo vuosia sitten. Suksivuokraamo löytyi viereisen majatalon mummon varastosta, jota oli seinäkoristeista, äänentoistolaitteistosta ja baarinurkkauksesta päätellen käytetty hiihtokeskuksen kulta-aikana tanssipaikkana. Suksirivistössä oli kattavasti esitelty 90-luvun muotivirtaukset ja Ilpolla kävi lautojen kanssa tuuri, kun sopivat kengät löytyivät ja edes jollakin tavalla laskukelpoinen lumilauta (snoukkalautoja taisi olla varastossa kolme ja kenkiä kahdet).

   

Skimbakamoissa oli viimeiset muotivirtaukset huomioitu.

Muntele Micin leikkikenttä

Maisemista ei tohtinut valittaa.

Ai, että lumitöitä ...

 Intopiukeana suomipojat suuntasivat siis rinteeseen ja hemmetin hauskaahan se laskeminen pitkästä aikaa oli, vaikka olenkin enemmän murtsikkamiehiä. Muntelestä löytyi yhteensä viisi rinnettä (3 punaista ja kaksi sinistä, tarkempaa tietoa kohteesta täällä), joten lajia enemmän harrastaneille paikka olisi varmasti käynyt parin päivän jälkeen tylsäksi, mutta noviiseille riitti kyllä laskettavaa. Lisähauskuuden takaajana rinteiden reunukset jätettiin tarkoituksella ajamatta, joten puuteria riitti vaikka muille jakaa ja em. alueet ajettiin lumikissalla vasta, kun pakkasen ja tuulen vaikutuksesta puuterinietokset olivat kovettuneet.  Vajaan viikon aikana paikallisessa laskettelukeskuskulttuurissa oli havaittavissa ainakin kolme tekijää, joihin en ole ennen törmännyt: a) rinnevalvojat eivät juo bisseä työajalla hissimiesten seurana b) moottorikelkalla ei ajeta kaasupohjassa rinnepohjaa pitkin ylös ihan muuten vaan c) lumikissalla ei ajeta rinnettä ylös rinteiden ollessa auki ja tietysti ihan muuten vaan. Kuten edellä mainituista tekijöistä voinee päätellä meininki oli rennon letkeää ja viimeisenä iltana koko lafkan pomo soitteli kyselläkseen asiakaskokemuksia tulevaisuuden varalle.  Oltiin ilmeisesti ensimmäiset suomalaisturistit Muntelessa, mikä ei sinänsä kauheasti yllättänyt. 

Hiihtoturisti vauhdissa.

Ilpon tyylinäyte.

Eturinnettä.

Reiskat päässä ja tiukalla tyylillä.

Auringonlaskufiilistelyä.

Lopuksi vielä muutama yleishuomio Romaniasta. Valtaosa tapaamistamme ihmisistä oli todella ystävällisiä ja yleisenä mentaliteettina tuntui olevan, että asiat kyllä järjestyvät tavalla tai toisella. Elintaso oli hieman yllättäen selkeästi alhaisempi kuin esimerkiksi Serbiassa tai Bosnia-Herzegovinassa, tosin huomioon vaikuttaa varmasti myös se, että Serbian puolella viivyimme vain Belgradissa ja Bosniassa Sarajevossa, ja jätimme pienemmät pitäjät koluamatta, joissa köyhyys ja kurjuus näyttäytyivät usein selkeämmin.  Se mitä tulee Suomessakin suuren vähemmistöryhmän kohteluun, niin ainakin Caransebesin rautatieasemalla näkemämme perusteella romanit ovat aivan yhtä heikossa jamassa niin Romaniassa kuin Suomessakin. Kurjuuden kierrettä on todella vaikea katkaista, mutta ei voi muuta kuin toivoa, että tilanne liikahtaisi tämän vuosikymmenen aikana suuntaan tai toiseen. Kaikki lähtee ihmisten asenteista ja onneksi ainakin yritystä muutokseen on.  Tässäpä tärkeimmät Romaniasta. Lätkäisen loppuun vielä kasan herkuttelukuvia tienpäältä. Seuraavassa päivityksessä reissutarinat jatkuvat Serbiaan eksymisestä eli pysykääs kanavalla

Cabana Bistra eli risti rinteessä.

Lautasankari ja majapaikkamme Hotel Felix.

Ready to rock!

Muntele Micin idylliä.

Inttipojat oli kans samalla suunnalla leireilemässä, esikunnan kaverit nähtiin viikon aikana lähinnä rinteessä :D

- Ana

Kämppä kukkulalla

Päivitellääs plokia sateisen sunnuntai-illan kunniaksi. Tällä kertaa luvassa kotiseutukatsaus Vinohradyn kaupunginosaan, jossa parhaillaan asustelen. Jotta en aivan sortuisi huijaamaan lukijoita ylistämällä asuinpaikkaani maasta taivaisiin, niin argumentointini tueksi Lonely Planet kertoo aiheesta seuraavaa: ”Upmarket Vinohrady is one of the few parts of Prague that has a consistent personality throughout. In Vinohrady’s case, that would be bourgeois. An address in an early 20th-century town house on one of Vinohrady’s leafy streets marks one as upwardly mobile and enjoying the good life.” Mitäs sitä sen suuremmin kiertelemään, aika mesta paikkahan tämä on :D

 Koko kaupunginosa on käytännössä täynnä 1900-luvun alkupuolella rakennettuja taloja ajoilta, jolloin rakennusten ulkoasuun vielä jaksettiin panostaa. Vinohradyn keskus on Namesti Mirun (’Rauhan’) aukio, jossa sijaitseva St. Ludmillan goottikatedraali (Kostel sv Ludmily) on käytännössä koko kaupunginosan ainoa oikea nähtävyys. Tästä johtuen turistiparvia ei kaduilla parveile ja valtaosa asukkaista on paljasjalkaisia prahalaisia, ja sekös minulle soppii. Pääkauppakatu Vaclavske Namesti ja vanhankaupungin korttelit ovat Namesti Mirulta parin metrovälin päässä eli aika kylillä tässä kuitenkin ollaan ja häppeninkiä riittää.

St. Ludmillan katedraali Namesti Mirulla.

Porraskäytävädesignia.

 Lollari mainostaa Vinohradyä kaupunginosana, jonne kannattaa vain lähteä vaeltelemaan ilman sen suurempaa päämäärää – can’t deny. Vanhojen aikojen arvokkuutta huokuvat art noveau –talot  sekä poppelipuiden reunustamat kadut lukuisine kahviloineen ja baareineen ovat tämän paikan juttu. Kaupunginosan luonteesta kertoo jotain se, että nimi ’Vinohrady’ tarkoittaa kirjaimellisesti viinitarhaa. Kukkulalla on perinteisesti kasvatettu viinirypäleitä ja perinteitä vaalien myös lähipuistikkoni Havlickovy Sadyn rinteitä peittävät viiniköynnökset. Syksyllä puistossa järjestettiin suuret sadonkorjuukekkerit, jotka keräsivät paljon porukkaa nauttimaan viinin valmistuksen sivutuotetta, simamaista burcakkia.

Se, että miten ajauduin tänne asumaan oli monen sattuman summa. Kommuunikämppämme sijaitsee  Havlickovy Sadyn vieressä suht hiljaisella sivukadulla. Parasta tässä kaikessa on, että kyseessä on joskus ysikytluvulla asumiskäyttöön rempattu ullakkohuoneisto, josta löytyy vinokaton ja kattopalkkien myötä läjäpäin aina niin ihania hukkaneliöitä.  Alkuviikkojen aikana päätä tuli kattoon lyötyä aika useasti, mutta alitajuntainen ehdollistuminen vinokattoon muun muassa sängystä aamuisin noustessa tapahtui nopeasti. Toinen hauska ilmiö ovat pulut, joiden pulina kuuluu selvästi kattoikkunan läpi. Oma huoneeni ei ole kovin suuri ja oikean talven tullessa patteria varmaan kaipaisi, mutta ikkunoista aukeava näköala on vaan jotain sellaista mihin ei ihan äkkiä kyllästy. Ei voi mittään, mie vaan tykkään… 

Havlickovy Sady ja viiniköynnöksiä rinteessä.

Puistonäköalaa.

Pulubongausta oman huoneen ikkunasta.

Kotikatu.

Kissajahdissa naapurustossa.

Vinokatto vaatii tottumista.

- Ana