Turistina liikenteessä osa 1: Kulttuuriähky

Viime viikolla riitti taas häppeningiä, kun kotosuomesta saapui kaksi kaveria kyläilemään. Rollokämppis Ville ja Oulun vahvistus Make.  Pitkästä aikaa oli taas vanha bändi kasassa ja kaikenlaista säätöä & sähläystä oli taatusti luvassa. Koska Make on klassisen linjan musiikkimiehiä ja jopa ymmärtää jotain aiheesta, niin olin järjestänyt kulttuuriohjelmaa parille illalle. Ensimmäisenä iltana iskuryhmämme suuntasi Municipal Houseen kuuntelemaan Prahan Sinfoniaorkesteria. Ohjelmassa oli joku urkukonsertto ja Mahlerin kuudes sinfonia.  Urkukonsertto ei oikein lämmittänyt. Ville pilkki viereisellä tuolilla ja Make näytti miettivän syntyjä syviä. Itse keskityin veikkailemaan, kuka edessä istuneesta ranskalaisryhmästä nukahtaa seuraavaksi.  En tiedä, mikä siinä on, mutta jostain syystä urkumusiikista tulee aina mieleen lätkäpelien väliaikamusat. Kenties juuri tästä syystä en pidä jääkiekosta.

Prahan Municipal House.

 Kun kolmen vartin urkukonsertto oli selätetty, niin konserttisalin ilmapiiri terästäytyi selvästi. Make oli intopiukeana, kun lavalle lastattiin miltei kahden sinfoniaorkesterin edestä soittajia ja jo tässä vaiheessa oli selvää, että luvassa on ainakin niin kunnioitettavan kokoinen äänipilvi, että nukkuminen ei tule kysymykseen. Mahlerin neliosainen sinfonia oli varsinkin loppua kohden aikamoista vyörytystä ja loppuaplodeista päätellen yleisö oli tyytyväinen kuulemaansa. Itävaltalaissäveltäjän suuruuden hulluudesta kertoo jotain se, että muutamassa mahtipontisessa kohdassa takarivin perkussionisti kaivoi parimetrisen nuijan, jolla hakkasi tahtia puupölkkyyn. Ainoana miinuksena mainittakoon, että miltei puolitoistatuntia kestänyt sinfonia oli klassisen musiikin noviisille kohtuullisen raskasta kuunneltavaa.

 Smetana Hall & Praha Symphony Orchestra. Porukkaa oli lauteilla kiitettävästi.

Kulttuurikriitikot vauhdissa...

 Kulttuuriexcursio jatkui seuraavana päivänä ja luvassa oli hieman erilainen perjantai-ilta. Jälleen kerran laitettiin kauluspaitaa päälle ja tällä kertaa suuntana oli oopperatalo. Ohjelmassa oli Verdin Rigoletto eli odotettavissa oli italialaista ihmissuhdepeliä.  Teos ei lähtenyt kauhean vauhdikkaasti käyntiin ja aamukuuden herätys alkoi kummasti painamaan silmäluomissani. Lopputuloksena torkuin osan ensimmäisestä näytöksestä ja olin aavistuksen verran pihalla tarinan kulusta. Pelastukseni oli, että ensimmäisellä väliajalla törmäsin kulttuuria opiskelevaan puolalaiskaveriini, jolta sain kattavan tilanneselostuksen (Villestä ja Makesta ei tässä vaiheessa oikeastaan ollut apua, koska kummatkin olivat myös enemmän tai vähemmän pihalla Verdin ihmissuhdekoukeroista). Toisessa näytöksessä sain juonesta kiinni ja ihmissuhdesotkuista päästiin vähitellen action-osioon.  Kyseessä oli lopulta alkuveikkauksien mukainen epätoivoinen rakkaustarina, joka päättyi pariin murhaan. Ooppera ei tarjonnut minulle sinfoniaorkesterin veroista kulttuurielämystä, mutta tulipahan ainakin tsekattua. Klassista voisi kyllä vielä mennä kuuntelemaan. Varsinkin, kun opiskelijalippujen hinnat pyörivät alle kympissä eli kauhean kalliista huvista ei ole kyse.

Oopperassa oli vähän fiininpi meininki.

 Ja jotta kulttuuripuoli ei menisi liian fiiniksi, niin pyörähdimme eilen Ilpon ja saksalaiskaveri Janin kanssa tarkistamassa Prahan klubimeininkiä Chapeau Rouge nimisessä paikassa, jossa järjestettiin jonkinlainen Halloween preparty railakkaassa erasmushengessä. No kumpikaan edellä mainituista ei oikeastaan minua kiinnostanut, mutta se mikä herätti mielenkiinnon oli kolme brittiläistä experimental bändiä, jotka soittelivat alkuillasta klubin kellarikerroksessa. Keikka pyörähti käyntiin pari tuntia myöhässä, kun kaksi bändiä oli mystisesti kadonnut ja brittipojat olivat ilmeisesti käyneet hieman viihteellä viimeisen kiertuekeikan kunniaksi. Ensimmäisestä setistä vastasi Cheap Jazz, joka oli varsin keskinkertaista vääntöä, mutta sitä seuranneet Alright The Captain (http://www.myspace.com/alrightthecaptain) ja UpCdownC (http://www.myspace.com/upcdownc) yllättivät molemmat positiivisesti.  Alright The Captain tarjosi todella hämmentävän keikan, joka rakentui taustalla heiluneesta rumpalista ja etualalla vastakkain soittaneista kitaristista sekä basistista, joiden välissä oli kattava pedaalirepertuaari. Meininki vaihteli Chemical Brothers vaikutteista Muse tyyppiseen ääniverhoon ja kitaran & basson kaksintaistelu oli viihdyttävää katsottavaa. Erityismaininta menee kuitenkin Deadmau5 paitaiselle rumpalille, joka latoi menemään vajaan tunnin setin hienolla asenteella.  UpCdownC oli sitten perinteisempää experimental tykitystä, mutta laadukasta sellaista 

- Ana

Kävin koululla (... ja Alpeilla)

Rauno Repomies totesi kerran piirrossarja Pasilassa, että ”yhden paskan jutun loppu on toisen hienon jutun alku”. Viime viikolla yritin vakuutella itselleni Repomiehen sanonnan paikkaansa pitävyyttä, kun kolmen viikon kesäloma oli tylysti lopussa ja oli aika lähteä katselemaan meininkiä omassa vaihtoyliopistossani – Metropolitan University Praguessa (MUP). Olen aina halunnut aistia akateemista henkeä vanhassa yliopistossa ja vaihtopaikkaa valitessani toivoin hieman, että Prahasta löytyisi joskus 1800-luvulla rakennettu oppilaitos, jonne voisin joka aamu tyytyväisenä tallustella hörppimään aamukahvia ja lueskelemaan New York Timesia samalla nauttien kirjaston Art Noveau- henkisestä sisustuksesta. 

Tässä suhteessa MUP:n päärakennus ei oikein lunastanut odotuksia. Kyseessä on veikkaukseni mukaan joskus seitsemänkymmentä luvulla rakennettu betonikuutio, jonka rinnalla Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekuntakin näyttää kauniilta laitokselta. Kaiken huippuna päärakennuksen sijainti on keskellä idyllistä Strašnickán neukkulähiötä, jonka arkkitehtuuri on taattua NL:n laatua ja lisähupia koululle menoon tarjoavat vastassa olevat turvatoimet. Ahtaasta aulassa on kaksi hiihtokeskuksista tuttua porttia, joihin tarvitaan kulkulupaa tai muuten infon täti kyselee passia ja perustelua sille, miksi sinun pitäisi päästä sisälle. 

MUP headquarters.

Pääsisäänkäynti.

Kurssivalintojen vaikeutta.

No, vaikka opiskelun puitteet eivät vastanneet aivan odotuksia, niin kurssitarjonta vaikuttaa kuitenkin lupaavalta. Alkuperäisenä ideanani oli suorittaa puolen vuoden aikana Euroopan Unionia käsittelevä kahdenkymmenen viiden nopan lyhyt sivuaine, mutta kun sain syksyn kurssitarjottimen käsiini, niin keväällä allekirjoitettuun learnin agreementtiin alkoi tulla nopeasti muutoksia. Tarjolla on monia todella herkullisen kuuloisia kursseja turvallisuuspolitiikan puolelta muun muassa ihmisoikeuksiin ja rauhanturvaamiseen liittyen. Koska tutkinto, jonka puitteissa vaihtoani suoritan, on nimeltään ”International Relations and European Studies”, niin en aio EU:takaan unohtaa, mutta turvallisuusaspekti tulee näyttelemään suurta roolia tulevan puolen vuoden aikana ja sivuaineen otsikko tulee liittymään jollain tavalla ”Security Studies” –teemaan.

Opiskelu tapahtuu samoissa ryhmissä normaalien tutkinto-opiskelijoiden kanssa, joten vaihtareille ei vapauksia anneta, mikä on mielestäni oikea asenne. Sen verran alkuihmettelyä kuitenkin suodaan, että kahden ensimmäisen viikon aikana saamme käydä vapaasti tsekkailemassa eri kurssien meininkejä, jonka jälkeen lopulliset valinnat on tehtävä, ja niillä mennään sitten lukukauden loppuun asti. Viime viikon perusteella opetuksen tasoa löytyy laidasta laitaan ja kurssivalintoihin tulevat aihealueen lisäksi väistämättä vaikuttamaan myös proffan pedagogiset kyvyt. Joukossa on muutamia ”Julian Reid”-tyyppisiä tapauksia, joita on vain yksinkertaisesti ilo kuunnella, mutta pääsin todistamaan myös muutamia reippaita riman alituksia. Artikkelisemmaa suositaan selvästi opetustyylinä, mikä tarkoittaa, että joka viikolle riittää runsaasti lukemista, mutta eivätpähän pääse kouluhommat kasaantumaan, kun joka luentokerralle pitää saapua valmistautuneena. Keskieurooppalaiseen tapaan samalla viikkoaikataululla mennään koko lukukausi, joten akateeminen vapaus loistaa poissaolollaan ja minulle muutos merkitsee paluuta lukioaikaan. Semesterin lopussa odottaa sitten examination period, jolloin kaikki kurssit tentitään samalla tavalla kuin lukion koeviikolla. Nyt näyttää siis uhkaavasti siltä, että tässä joutuu ihan opiskelemaan.

Jotta koulu ei kuitenkaan veisi kaikkea vapaa-aikaa, niin viime viikonloppu kului Garmisch-Partenkirchenissä alppimaisemia ihmetellen. Hyppäsin perjantaina aamuluennon jälkeen Deutsche Bahnin uutuuttaan kiiltävään kaksikerrosbussiin, joka kiidätti minut Saksan puolelle Nürnbergiin, josta matka jatkui Münchenin kautta Garmischiin jylhien lumihuippuisten vuorien juurelle. Tarjolla oli A-luokan reissuseuraa, kun Alina, Heini ja Iiris liittyivät seuraan Münchenin Hauptbahnhofin meeting pointilla. Lauantaina kävimme kiertelemässä Alpspitzen rinteitä reilussa parissa tuhannessa metrissä. Varjopaikoista löytyi vielä lunta toissa viikonloppuisen lumisateen jäljiltä, mutta nyt kelit suosivat ja aurinko porotti siniseltä taivaalta. Alaspäin tullessa saatiin vähän jännitystä elämään, kun missasimme Kreuzeckin noin tuhannessa metrissä sijaitsevan hissiaseman viimeisen kyydin, joten tallustelimme laaksonpohjalle laskettelurinteitä seuraillen. Seiskan jälkeen alkoi hämärä laskeutua ja alamäki ei tuntunut loppuvan koskaan. Loppumatka tultiin jo pilkkopimeässä ja kaikkialla oli aivan hiljaista. Vain lehmänkellojen kilkatus kantautui laaksonpohjan vuoristoniityiltä. Päivän opetus oli: ota otsalamppu aina mukaan myös päiväreissulle! Paluumatkan aikana myös varmistuin siitä, että murtsikkahiihto on selkeästi se mun juttu. FIS:n mustaksi luokittelemat rinteet näyttivät sen verran hurjilta, että minä en kyllä tulisi sieltä sukset jalassa hengissä alas.

Sunnuntaina otettiin sitten vähän iisimmin ja käytiin kiipeämässä Wankin (heh heh) huipulle noin 1800 metriin.  Ylhäällä pidettiin parin tunnin piknik-sessio ja katseltiin riippuliitäjien leijailua taivaalla. Alas tultiin gondolihissillä ja Heini käytti onnistuneesti hyväkseen minun ja Alinan hyväuskoisuutta, kun funtsimme, että pitääkö hissin väliasemalla hypätä pois kyydistä. Vastaus oli – ei tarvitse, jonka huomasimme sen jälkeen, kun hyppäsimme viime hetkellä ja hirveällä häslingillä pois gondolin kyydistä vain noustaksemme takaisin samaan kopperoon kolmen metrin kävelyn jälkeen. Hissin ohjaaja palkitsi toilailumme toruvalla etusormen heristelyllä xD Sunnuntai-iltana Saksan vahvistukset poistuivat pelipaikoilta ja jäin itse GaPaan vielä maanantai-aamupäiväksi. Kävin heittämässä reilun tunnin aamulenkin lähivuoren rinteillä ja katselin, kun aurinko nousi kahdeksan maissa Saksan korkeimman huipun, Zugspitzen (2962m) takaa. Ennen puoltapäivää hyppäsin itsekin junaan ja loistoviikonloppu oli päätöksessään. Ainoa ongelma on, että jo nyt tekisi mieli palata Alpeille takaisin.  

Vuoristoniittyä aamuauringon noustessa.

 

Alpspitzen rinteitä.

Vanhan malmikaivoksen hoodeilla.

Reittivalintoja (kiitokset Alinalle kuvasta)

 

Zugspitzen laaksomaisemia.

Deutsche Bahn kulkee...

-Ana

Vink Vink: Viikonlopun aikana GaPan majapaikkana toimi ’Haus der Athleten’ (http://www.hostels.com/hostels/garmisch-partenkirchen/haus-der-athleten---former-jazz-hostel/45243), joka on varsin loistava ja kohtuuhintainen hostelli (ainakin off-season aikaan). Sijainti on käytännössä hiihtostadionin takapihalla, joten ensimmäiset vaelluspolut lähtevät aivan nurkilta ja paikka on kokonaan rempattu. Kannattaa tsekata, jos satutte liikkumaan lähiseuduilla.