Living on the Roof: Balkanilla pörräämässä osa 1

Ennakkohehkutusten mukaisesti viime viikot vierähtivät Balkanin suunnalla reppureissumeiningillä. Reissuseurana oli Prahan toinen rollovahvistus Ilpo ja alkuperäinen retkisuunnitelma noudatteli jotakuinkin muotoa: Unkari, Romania, Serbia, Bosnia & Herzegovina, Kroatia, Slovenia, Itävalta. Aikaa tälle hassutukselle oli varattu noin kaksi viikkoa ja matkalla oli yksi missio: Pakko päästä skimbaamaan! Tästä tavoitteesta ei tingitty ja kaikki muu tehtiin enemmän tai vähemmän fiilispohjalta ja hetkellisten mielialojen ohjaamana.

Koska maisemanvaihto poltteli mielessä pitkällisen Prahassa vietetyn ajanjakson jälkeen sutaisin koko syyslukukauden koekavalkadin läpi puolessatoista viikossa (ja jälkeenpäin todeten varsin vakuuttavasti, vaikka itse sanonkin). Viimeisen take-home paperin palautettuani uhrasin yhden välipäivän tasatakseni hengitystä ja palautuakseni yltiöpäisen opiskelun mukanaan tuomasta pahoinvoinnin tunteesta. Seuraavana päivänä Orangeways niminen bussifirma kuljetti meidät Bratislavan kautta Budapestiin, tuohon suuruudenhulluun kaupunkiin, jossa mongoolitkin kävivät aikoinaan myllertämässä. Budapestissä vietettiin yksi intensiivinen turistipäivä, jonka aikana kierreltiin sekä Budan (läntinen kaupunginosa) että Pestin (itäinen kaupunginosa) puolella. Joku lukija saattaa jo tässä vaiheessa keksiä, että koko kylän nimi tulee näiden kahden yhdistelmästä. Oikein, Buda ja Pest yhdistettiin vuonna 1872 yhdeksi kaupungiksi. Budan puolelta käytiin kiertelemässä muun muassa Budan kukkulalla sijaitsevalla linna-alueella, joka on valittu Unescon maailmanperintöluetteloon. Kukkulalta aukeavat nastat näkymät Pestin puolelle, jossa nykyinen ydinkeskusta sijaitsee tosin sightseeing-päivän utuinen lumisade hieman heikensi henkeäsalpaavaa näkymää. Budapestistä huokui pikavisiitin perusteella leppoisa tunnelma ja sivuhuomautuksena on pakko mainita, että ainakin liikennesuunnittelussa ollaan Unkarin puolella noin valovuoden edellä Prahaa. Pyöräbaanaa löytyi kiitettävästi ja kaksipyöräisiä näkyi liikenteessä talvisista olosuhteista huolimatta. Kaupungista löytyy myös runsaasti viheralueita ja voisin veikata, että etenkin keväällä ja kesällä kyseessä on oikein mainio vierailukohde.

Näkymää Budan puolelta Pestiin, kuvassa kuuluisa Kettinkisilta.

Ehdittiin just todistamaan vahdinvaihtoa linna-alueella.

Linna Budan kukkulalla.

Vanhankaupunginkatua, huomaa hyvin aurattu baana.

Hienoja vanhoja raitiovaunuja.

Meillä oli kuitenkin missio toteutettavana ja innokkain mielin suuntasimme Romanian suuntaan, jossa Karpaattien runsaslumiset rinteet jo odottivat. Olimme viisaina poikina ostaneet jo edellisenä päivänä liput Budapest- Timisoara aamujunaan, mutta Budapestin hostellilta lähtiessä aamukaffeet hieman venähtivät ja rautatieasemalle kävellessä havaitsimme arvioineemme välimatkan hieman alakanttiin. Lopulta kello tikitti siihen malliin, että seurauksena oli reipasta aamuliikuntaa rinkat selässä vahvasti vauhtikestävyysalueen puolella. Junaan kuitenkin ehdittiin ja matka kohti tuoretta EU:n jäsenvaltiota kohti alkoi. Romanian puolella meille selvisi, että junat kulkevat aikalailla omia menojaan välittämättä sen suuremmin virallisista aikatauluista, mutta keplottelimme itsemme Timisoarassa paikallisjunaan, jonka kyydissä matkasimme Caransebesin pitäjään. Päämääränämme oli skimbakeskus nimeltä Muntele Mic, joka sijaitsee kolmisenkymmentä kilometriä Caransebesistä Karpaattien hellässä huomassa. Olimme buukanneet Muntelesta etukäteen (huijaukselta haiskahtaneen) viiden päivän laskettelupaketin naurettavan halpaan 99€ hintaan sisältäen hotellimajoituksen aamupaloineen ja hissiliput. Tästä paketista piti etukäteen kummankin maksaa puolet varausmaksuna, joten meillä oli huntin vakioveikkaus vetämässä ja luotto paikalliseen businessmoraaliin kova.

Caransebesiin saapuessamme aikataulut olivat menneet uusiksi jo moneen kertaan ja ensimmäinen tehtävä oli saada massia taskuun. Suureksi iloksemme juna-aseman ainoa ATM oli rikki ja kylille oli matkaa muutama kilometri illan alkaessa pimentyä (Note-to-self: Älä matkusta parisataa kilsaa sisämaahan vailla paikallista valuuttaa, vaan vaihda sitä etukäteen!). Pienen pyörimisen jälkeen samassa junassa matkustanut nuori jamppa nappasi meidät samaan taksiin ja pääsimme onnellisesti kylille Balkanpopin pauhatessa takakontin subbareista. Nopean markettisession jälkeen aloimme selvitellä kyytiä Muntele Miciin. Olin saanut buukkauksen yhteydessä yhden transportfirman yhteystiedot, mutta kun viimein tavoitin tangertelevaa englantia puhuvan kuljetusyrittäjän, niin hän oli valmis kuljettamaan meidät pelipaikoille vasta seuraavana aamuna. Sama lopputulos oli paikallisten taksiyrittäjien kanssa (luovasta elekielestä huolimatta) ja ihmettelimme, että mikä oikein oli vikana. Epäilynä oli, että romanialaisen autoteollisuuden helmen Dacian maasto-ominaisuudet eivät riittäisi runsaslumisella vuoristotiellä. Tämä veikkaus osoittautui osittain oikeaksi, kun kuulimme paikalliselta pensionin pitäjältä, että tarvitsisimme hiihtohissiä päästäksemme Muntele Miciin ja telefericapin ei enää sunnuntai-iltana kulkisi (tästä olisi tietysti voinut joku joskus etukäteen mainita). Vallitsevan tilanteen sekavuudessa päätimme yksimielisesti yöpyä pensionissa, jonka ainoat asukkaat olimme ja hankkia itsemme Munteleen seuraavana aamuna. Koska kyseessä oli presidentinvaalien toisen kierroksen vaalipäivä pystytimme vaalivalvojaiset alakerran ravintolaan ja illan edetessä saimme sovittua, että pensionin omistajan velipoika heittäisi meidät seuraavana aamuna neliveto-Pajerollaan hissiasemalle.

Tämä lupaus piti ja aamulla yhdeksän maissa pensioniin eteen ilmestyi Mitsubishi, jonka kyytiin heitimme rinkkamme. Kärrypolkua ajeltiin noin tunnin verran ja lopulta pääsimme hissiasemalle, jossa matkalaisia odotti seuraava yllätys. Olin alitajuntaisesti odottanut gondolihissiä tai vastaavaa, mutta perillä selvisi, että kyseessä on tavallinen tuolihissi, jossa istuttiin nelisenkymmentä minuuttia maisemia katsellen. Lisälämmikkeeksi hissimiehet antoivat parit huovat, mutta vajaan kymmenen asteen pakkasessa paikallaan kyhjöttäminen oli kohtuullisen raikas kokemus, kun siihen ei etukäteen tajunnut varautua parilla lisävaatekerroksella. Olimme kuitenkin vihdoin perillä Muntele Micissä noin 1500 metrissä, pienessä hiihtokeskuksessa keskellä ei mitään. Tämän jälkeen seurasi rinkkojen nopea heittäminen hotellihuoneeseen, laskukamojen vaihto ja suksivuokraamon etsintä, jonka ei pitänyt olla kovin vaikea rasti huomioon ottaen, että koko laskettelukeskus koostui noin kymmenestä rakennuksesta, joista noin puolet oli hylätty jo vuosia sitten. Suksivuokraamo löytyi viereisen majatalon mummon varastosta, jota oli seinäkoristeista, äänentoistolaitteistosta ja baarinurkkauksesta päätellen käytetty hiihtokeskuksen kulta-aikana tanssipaikkana. Suksirivistössä oli kattavasti esitelty 90-luvun muotivirtaukset ja Ilpolla kävi lautojen kanssa tuuri, kun sopivat kengät löytyivät ja edes jollakin tavalla laskukelpoinen lumilauta (snoukkalautoja taisi olla varastossa kolme ja kenkiä kahdet).

Skimbakamoissa oli viimeiset muotivirtaukset huomioitu.

Muntele Micin leikkikenttä


Maisemista ei tohtinut valittaa.

Ai, että lumitöitä ...

Intopiukeana suomipojat suuntasivat siis rinteeseen ja hemmetin hauskaahan se laskeminen pitkästä aikaa oli, vaikka olenkin enemmän murtsikkamiehiä. Muntelestä löytyi yhteensä viisi rinnettä (3 punaista ja kaksi sinistä, tarkempaa tietoa kohteesta täällä), joten lajia enemmän harrastaneille paikka olisi varmasti käynyt parin päivän jälkeen tylsäksi, mutta noviiseille riitti kyllä laskettavaa. Lisähauskuuden takaajana rinteiden reunukset jätettiin tarkoituksella ajamatta, joten puuteria riitti vaikka muille jakaa ja em. alueet ajettiin lumikissalla vasta, kun pakkasen ja tuulen vaikutuksesta puuterinietokset olivat kovettuneet. Vajaan viikon aikana paikallisessa laskettelukeskuskulttuurissa oli havaittavissa ainakin kolme tekijää, joihin en ole ennen törmännyt: a) rinnevalvojat eivät juo bisseä työajalla hissimiesten seurana b) moottorikelkalla ei ajeta kaasupohjassa rinnepohjaa pitkin ylös ihan muuten vaan c) lumikissalla ei ajeta rinnettä ylös rinteiden ollessa auki ja tietysti ihan muuten vaan. Kuten edellä mainituista tekijöistä voinee päätellä meininki oli rennon letkeää ja viimeisenä iltana koko lafkan pomo soitteli kyselläkseen asiakaskokemuksia tulevaisuuden varalle. Oltiin ilmeisesti ensimmäiset suomalaisturistit Muntelessa, mikä ei sinänsä kauheasti yllättänyt.

Hiihtoturisti vauhdissa.

Ilpon tyylinäyte.

Eturinnettä.

Reiskat päässä ja tiukalla tyylillä.

Auringonlaskufiilistelyä.

Lopuksi vielä muutama yleishuomio Romaniasta. Valtaosa tapaamistamme ihmisistä oli todella ystävällisiä ja yleisenä mentaliteettina tuntui olevan, että asiat kyllä järjestyvät tavalla tai toisella. Elintaso oli hieman yllättäen selkeästi alhaisempi kuin esimerkiksi Serbiassa tai Bosnia-Herzegovinassa, tosin huomioon vaikuttaa varmasti myös se, että Serbian puolella viivyimme vain Belgradissa ja Bosniassa Sarajevossa, ja jätimme pienemmät pitäjät koluamatta, joissa köyhyys ja kurjuus näyttäytyivät usein selkeämmin. Se mitä tulee Suomessakin suuren vähemmistöryhmän kohteluun, niin ainakin Caransebesin rautatieasemalla näkemämme perusteella romanit ovat aivan yhtä heikossa jamassa niin Romaniassa kuin Suomessakin. Kurjuuden kierrettä on todella vaikea katkaista, mutta ei voi muuta kuin toivoa, että tilanne liikahtaisi tämän vuosikymmenen aikana suuntaan tai toiseen. Kaikki lähtee ihmisten asenteista ja onneksi ainakin yritystä muutokseen on. Tässäpä tärkeimmät Romaniasta. Lätkäisen loppuun vielä kasan herkuttelukuvia tienpäältä. Seuraavassa päivityksessä reissutarinat jatkuvat Serbiaan eksymisestä eli pysykääs kanavalla