Balkanilla pörräämässä osa 2

Romaniassa vietetyn skimbaviikon jälkeen matka jatkui siis Serbian puolelle. Matkasimme Timisoarasta Belgradiin pikkubussilla ja homma lähti mielenkiintoisesti liikkeelle, kun puolentoista tunnin odottelun jälkeen kuski saapui ennakkoon sovitulle bensa-asemalle nappaamaan meidät kyytiin ja tarjosi samalla sopivaa hinnanalennusta matkasta, jos kieltäytyisimme vastaamasta kuljetuslafkan soittoihin ja jamppa ilmoittaisi, ettemme koskaan nousseet kyytiin. Kaveri olisi siis kietaissut kyytirahat omaan taskuunsa, koska ainakin hänen oman tarinansa mukaan kyseinen kuljetusfirma oli jättänyt ajoja maksamatta. Diili jäi kuitenkin tekemättä, koska samainen firma liikennöi myös Sarajevoon, joten oli mahdollista että käyttäisimme samaa lafkaa myös jatkossa ja puhallus voisi paljastua.

Serbia ravisutti ennakkoluuloja heti rajanylityksen jälkeen, kun bussi kävi jättämässä muutamia kanssamatkustajia rajan tuntumassa sijaitsevalle asuinalueelle, joka ei ollut ihan tavallisimmasta päästä. Pikkubussin lipuessa pihakatuja ohi vilisti pieniä palatseja, jotka oli ympyröity korkeilla aidoilla. Kreikkalaistyyliset marmoripylväät ja suihkulähteet näyttivät olevan suosittuja, mutta eniten hämmennystä koko tilanteessa aiheutti ökyplantaasin sijainti keskellä ei-mitään peltojen ympäröimänä muutaman kymmenen kilometrin päässä Romanian rajasta.  Mutustelin loppumatkan Belgradiin juuri näkemääni kummastusta, jolle en osannut antaa mitään järkevää selitystä. Jätin arvoituksen lopulta omaan arvoonsa, kun se korvaantui seuraavana aamuna toisella samanmoisella. Lähdimme sankassa lumisateessa tallustelemaan kaupungin katuja ja ihmettelimme, kun pääkatu vilisi sotilaita. Maa oli julistettu sankan lumisateen seurauksena hätätilaan ja sotilaat oli valjastettu lumenluontitalkoisiin. Koska vaeltelu auraamattomilla jalkakäytävillä ei kauheasti napannut päätimme suunnata Jugoslavian historiasta kertovaan museoon tilkitsemään aukkoja historiatietämyksessä. Samalla puistoalueella, jossa museo sijaitsee on myös Josip Brozin, tunnetummalta nimeltään Jugoslavian viimeisen presidentin Titon hautalehto. 

Belgrad sightseeing hieman haastavassa kelissä.

Pääkadulle oli jätetty muutama raunio muistuttamaan menneisyydestä.

Jäinen Tonava jarrutti rahtiliikennettä.

Belgradin katukuvasta sattui silmään useaan otteeseen tympeän näköisen poliitikon julisteita, joissa EU:n lippu oli vedetty yli punaisella ruksilla. Pienen tiedonhaun jälkeen selvisi, että Serbiassa lähestyvät vaalit ja kyseinen posteri kuuluu Serbian radikaalipuolueelle (Srpska radikalna stranka tai Српска радикална странка). Kyseessä on radikaali suur-Serbiaa ajava ryhmittymä, jonka vaalimainoksessa esiintyvä puheenjohtaja Vojislav Šešelj on ollut syytettynä Haagin Jugoslavian kansainvälisessä rikostuomioistuimessa rikoksista ihmisyyttä vastaan, mutta pääsi sittemmin vapaalle jalalle riittävien todisteiden puuttuessa. Meille jäi arvoitukseksi, kuinka paljon kannatusta äärinationalistiset aatteet todellisuudessa nauttivat, mutta ainakin julisteet olivat katukuvassa vahvasti esillä. Tätä poikkeusta lukuun ottamatta Belgrad on yleisilmeeltään hyvin eurooppalainen. Kävelykadulta löytyvät kaikki samat monikansalliset vaatepuljut kuin muistakin pääkaupungeista. Englannilla tuli helposti toimeen, ihmiset olivat avuliaita ja kaupungin synkästä menneisyydestä muistuttivat vain pääkadulle jätetyt rauniorakennukset. Parin päivän visiitin aikana en saanut Belgradista oikein otetta. Kaupunki oli jollakin tavalla hajuton ja mauton – toisin sanoen tavallinen. 

EU- kriittisiä vaalijulisteita katukuvassa.

Tämän täytyy olla armeijan rekryjuliste :D

 Belgradista retkikuntamme jatkoi matkaansa syvemmälle Balkanille sydämeen kohti Sarajevoa. Bussimatka kesti kahdeksan tuntia, vaikka matkaa ei ole kuin reilut kolmesataa kilometriä, mutta valtaosa siitä on aikamoista kärrypolkua vuorien rinteitä seuraillen. Junaa ei tarvinnut edes harkita, koska nopeimmat yhteydet kestivät hieman alle kolmetoista tuntia. Jos Belgrad jäi jollain tavoin etäiseksi, niin Sarajevo sykähdytti heti ensisilmäyksellä. Kaupunki sijaitsee syvällä laaksossa jylhien vuorien ympäröimänä ja häkellyttää vastakohdillaan. Minareeteista kaikuvat rukouskutsut keskellä ankeaa neukkulähiötä ja laaja hautausmaa-alue levittäytyy heti olympiahallin ja futiskentän vieressä muistuttaen satunnaista matkailijaa rauhattomasta menneisyydestä. Sisäisiä jännitteitä ei Sarajevossa päällepäin näy, mutta serbit, kroaatit ja bosniakit asuvat edelleen omilla kukkuloillaan ja etenkin maan eteläosissa on vielä paikoitellen rauhatonta. Tilanteesta kertoo jotain se, että esimerkiksi jokaisessa pitkänmatkan bussissa on aina yksi poliisi mukana. Serbiasta tulevien bussien pääteasema sijaitsee syvällä lähiöissä, josta tulee väkisinkin mieleen jonkinasteinen kettuilu kyseistä kansanryhmää kohtaan, koska muut bussit liikennöivät pääasemalta keskustalta. Lukavican lähiöstä keskustaan löytäminen vaatii jonkinlaisen säädön hämärtyvässä illassa, johon voitiin vielä lisätä että lumitilanteessa johtuen koko kylä oli täällä aivan yhtä sekaisin kuin Belgradissakin. Illalla eksyimme syömään Galatasaray nimiseen paikkaan, jonka omistaja osoittautui ex-futariksi. Kyseinen kaveri oli pelannut koko uransa Galatasarayn riveissä ja jutustellessa tuli ilmi, että hän oli käynyt vuonna -82 Lahdessa pelaamassa Kyykkää vastaan Cup-voittajien cupin karsinnoissa (Kuusysi putosi jatkosta huonommalla maalierolla, tulokset löytyvät täältä). 

Lähiömeininkiä vanhassa olympiakylässä.

Tältä paikalta lähti iso pyörä pyörimään.

Kukkulalla kävelyä.

Seuraavana päivänä yritimme kaupunkikierroksen yhteydessä vierailla Olympiamuseossa, mutta meneillään oli jonkun tapahtuman valmistelut, joten meidät käännytettiin ovelta. Yllättäen saimme kuitenkin tarjouksen, että voisimme tulla seuraavana iltana visiitille, koska museon johtaja oli silloin paikalla, vaikka museo olikin muuten suljettu. Illalla sitten selvisi, mikä oli käännytyksen syynä, kun satuimme juttelemaan samassa hostellissa asustaneen itävaltalaisrouvan kanssa keittiössä kaffetta hörppiessämme  Hän oli menossa katsomaan Angelina Jolien ohjaaman Bosnian sodasta kertovan elokuvan ”Land of Blood and Honey”- esinäytöstä, jonne myös Angelina oli luvannut saapua. Tässä vaiheessa aloin jo funtsia, että mitäs hemsvettiä tässä kylässä oikein tapahtuu, kun kummallisia sattumuksia tuntui tulevan vastaan jokaisen kulman takaa. Jätimme kuitenkin staraspottauksen sikseen, mutta seuraavana iltana lähdimme mielenkiinnosta katsastamaan pitäisikö privaattikierros Olympiamuseossa todella paikkansa. Pääsimme sisälle ja museonjohtaja Edin Numankadic näytti meille paikkoja. Edellisiltaisten kekkereiden merkit olivat nähtävissä, kun särkyneiden skumppalasien sirpaleet rapisivat kenkien alla.  Numankadic on ilmeisesti nykytaidepiireissä kohtuullisen kuuluisa taiteilija, joka on käsitellyt töissään Bosnian sodan tuottamia traumoja taiteen avulla. Kenties juuri tästä johtuen museosta löytyy myös muun muassa Andy Warhollin ja Henry Moorin töitä. Taiteen ohella juttua riitti myös Marja-Liisa Kirvesmiehestä ja Nykäsen Masasta, jotka molemmat voittivat kultaa Sarajevossa.  Lähtiessä saimme vielä matkamuistokassin kaupanpäälliseksi postereineen päivineen. 

 

Zetran Olympiahallin laitamilla.

Rinnerakentaminen on suosittua.

Yksi lukuisista hautausmaista.

Lumista Sarajevoa.

Samalle illalle olimme ostaneet liput Sarajevo – Zagreb yöbussiin ja kuin lähdönmerkiksi minulle pukkasi kuumeen päälle ja pakkia sekaisin. Ei siinä sitten muuta kuin nappia naamaan ja rinkka selässä nollatauluna tallustelemaan linja-autoasemalle. Ajokeli oli ilmeisen haastava, koska kuski meinasi ajaa henkilönauton perään heti Sarajevon iltaruuhkassa. Kaupanpäälle saatiin vielä kunnon lumisade ja sisäilmastoltaan subtrooppisessa bussissa alkoi olla tunnelmaa, kun päästiin taas kärrypoluille vuorien huomaan. Jossain vaiheessa koomaamistani havahduin siihen, kun Ilpo totesi että ”en taida kyllä nukkua tänä yönä” ja pari minuuttia tämän jälkeen kuski älähti jotain epämääräistä, jarrut olivat lukossa ja bussi liukui lumipenkkaan pehmeän pöllähdyksen saattelemana.  Bussi lähti onneksi peruuttelemalla penkasta ja kurvissa ei ollut kaiteita, joten katteetkin säilyivät koskemattomana. Rajanylitys Kroatian puolelle sujui jo rutiinilla, mitä nyt rajavartiomiehet olivat pykälän verran hankalampia ja Ilpo sai latoa lompakostaan tiskille kaikki kuvalliset kortit varmimmaksi vakuudeksi. Minun kohdallani virkailija ei jaksanut enää toteuttaa samaa prosyyriä, joten pääsin helpommalla leikkimällä tyhmää ja hokemalla” Zagreb Zagreb Zagreb”.

 Kroatiassa viihdyimme juuri sen aikaa, että kävelimme bussiasemalta rautatieasemalle kello kuuden aikoihin torstai-aamuna ja matka jatkui kohti matkamme viimeistä etappia Mariborin hiihtokeskusta Sloveniassa. Mariborissa paisteli aurinko suunnistaessamme kohti hostellia ja matkan varrella oli suoranainen pakko avata terassikausi joen rannalla istuskellen. Slovenia pääsi yllättämään hintatasollaan ja tilannetta todennäköisesti vain pahensi se seikka, että olimme tulossa Bosnian suunnalta. Tuorepuristettu appelsiinimehulasillinen köyhdytti kukkaroa 3,5 euroa, raflassa syömiseen sai varata ainakin kympin ja kaiken huipentumana junalippu Mariborista Wieniin maksoi 45 euroa (tässä oli varmasti jo itävaltalaisillakin sormensa pelissä). Maribor vaikutti Balkanilla pyörimisen jälkeen todella kliiniseltä kaupungilta ja roskia ei vanhankaupungin alueelta meinannut löytää etsimälläkään. Tunnelma oli kuin Saksassa ja ainoa asia, joka välittömästi muistutti slaavilaisesta perinnöstä oli kieli.  

 

Suunnistusohjeet hostellille (huom. mittakaavassa oleva kartta).

Maribor meininkiä.

Vanhan kaupungin hoodeilla.

 Kun kerran maailmancupistakin tutussa skimbakohteessa oltiin, niin suksillehan sitä oli taas päästävä. Rinteet näyttivät todella lupaavilta, mutta olin lueskellut etukäteen, että myös murtsikkabaanaa löytyisi ylhäältä noin 1700 metristä, joten päätimme vuokrata murtsikkasukset. Koska laskettelupuolella vuokraamosta näytti löytyvän ihan asiallisen näköistä kampetta, niin oletin loogisesti saman pätevän myös murtsikkakamoihin. Todellisuus valkeni, kun vuokraamon pappa iski tiskiin parit Järvisen pitopohjalautoja. Siinä vaiheessa oli kuitenkin myöhäistä perääntyä ja lähdimme kiertämään pisintä reittikartasta löytynyttä kutosen lenkkiä. Vauhdinhuumaa ei kauheasti koettu pitopohjien ulistessa alamäissä, mutta keli oli sentään komea ja tulipahan murtsikkakausi avatuksi erilaisella tavalla. Lauantaina matkasimme jo aiemmin mainitulla överihintaisella junayhteydellä Wieniin, jossa pyörimme päivän odottaen illalla lähtevää Student Agencyn bussia Prahaan. Wien oli minulle jo ennestään tuttu pitäjä ja keskustan turistiryysis aiheutti lähinnä päänsärkyä, joten poistuimme nopeasti keskustan alueelta Pratersterniin, josta Student Agency liikennöi. 

 

Hieman eri meininki kuin Muntele Micissä.

Oikeaoppinen tekniikkanäyte.

Suomalaista suksiosaamista.

Kevätkeli.

Lopuksi vielä reissu pähkinänkuoressaan raha / matka / aika  –akseleilla mitattuna. Rahaa paloi parissa viikossa noin 700 euroa. Matkustamiseen meni keskiverrosti parikymppiä per siirtymä, kalleimmat välit olivat Maribor-Wien (45 euroa) ja Budapest – Caransebes (37 euroa). Hostelliöistä maksettiin rapia kymppi yötä kohden. Hostellit olivat ajankohdasta johtuen todella hiljaisia ja matkan varrelta löytyi monia kodinomaisia majoituspaikkoja, joissa oli mukava asustella. Matkaa taitettiin kahteen viikkoon hyvin summittaisesti laskettuna 2600 kilometriä, joista valtaosa bussilla. Bussi tuntui muutenkin olevan monessa saumassa junaa käyttökelpoisempia ja aavistuksen halvempi kulkuväline erityisesti Serbian ja Bosnian suunnalla liikuttaessa. Ilmeisesti rataverkko on vielä huonossa kunnossa 90-luvun rettelöinnin jäljiltä ja haasteellinen maasto tuo tilanteeseen vielä oman lisänsä.  Julkisissa kulkuvälineissä vietettiin koko matka-ajasta aika tarkalleen kaksi vuorokautta. Siirtymät pilkottiin kuitenkin niin pieniin osiin, ettei tylsistymään päässyt varsinkaan lumikaaoksen tehdessä matkustamisesta hieman tavanomaista jännittävämpää. Jälkeenpäin ajatellen alkuperäinen reissusuunnitelma piti todella hyvin kutinsa, muutama X-factor mahtui tietysti matkan varrelle, mutta niinhän käy aina. 

- Ana