Hipstamaattisia tunnelmapaloja

Prahassa sataa vettä ja ennätysleuto syksy alkaa hiljalleen kääntyä talveksi. Viime viikkojen aikana ympäri kaupunkia on putkahtanut pieniä joulumarkkinoita, joten glühweinin tuoksu leijailee ilmassa ja tsekkiläisiä joululauluja tursuaa joka tuutista.  Tilanne on sinänsä kummallinen, että kauheaa joulufiilistä ei ole havaittavissa, kun lumi puuttuu maasta ja rospuuttokelit ovat tulleet kaupunkiin vasta viime viikolla. Tuntuu kuin elettäisiin syyskuuta. Lehtiä on vielä vähän puussa ja lämpötilat ovat päivisin useamman asteen plussan puolella. 

Yliopistolla nuokkumiseen tuli parin päivän paussi, kun porukat ja pikkusysteri saapuivat viime viikonloppuna katselemaan tsekkiläistä elämänmenoa. Luvassa oli siis turisteilua kirpeässä syyssäässä. Prahan turistirysistä on luvassa enemmän juttua tulevaisuudessa, mutta päästetään tällä kertaa lukijat helpolla ja laitetaan esille pientä kuvakollaasia viime päivien parhaista kuvapaloista, hipstamaattisessa hengessä tottakai.  

Näköalaa koko kaupungin tökeröimmäistä maamerkistä, Eiffel-tornin kopiosta.

Valtava Vltava virtaa läpi kaupungin.

Paparazzit asialla...

David Cernyn vauvoja joen rannalla.

Kofola, miltei parempaa kuin kokis.

Natsikortti käytetty modernin taiteen museossa.

Kenkiä metronomin narulla.

Sigmund Freud on roikkunut katolta jo jonkin aikaa.

Vaclavske Namestin liikenneruuhkaa.

Kenkä kommunistimuseon muurilla.

- Ana

Tescoilemaan

Ruokakaupassa käynti on yksi arkielämän velvoitteista. Joskus se nappaa, yleensä ei sitten pätkääkään, mutta silti siellä on vain pakko käydä. Tilanne on toinen reissussa ollessa, kun eineskaupan hyllyt notkuvat tavaraa, mitä kotoisesta Rinteenkulman K-kaupasta ei koskaan uskoisi löytävän ja arkinen ostosreissu saa aivan uusia ulottuvuuksia, kun jääkaapin täytteeksi voi kantaa kaikkea jännää.  Lähdetään siis kierrokselle katsomaan, millaisesta pytingistä, sitä on viime aikoina tullut pastapusseja kanneltua.

Naapurustostani löytyy kasapäin valtaosin maahanmuuttajien ylläpitämiä pieniä Potravinyjä jotka pitävät huolen siitä, että elintarvikkeita on saatavilla miltei mihin kellonaikaan tahansa. Valikoima näissä minimarketeissa on kuitenkin varsin kapea (ja kaupassa ei yleensä mahdu kääntymään reppuselässä), joten nämä putiikit toimittavat lähinnä täydennystehtäviä, jos jotain olennaista jäi varsinaiselta ostosreissulta puuttumaan.  Suurempia ruokaostoksia varten läheltä kämppää löytyy Saksan lahja rasvaisen jogurtin ystäville eli Lidl, mutta se on jäänyt viime kuukausina vääjäämättä kulmakunnan kingin – Tescon varjoon. Ja tämä Tesco ei olekaan, mikä tahansa pikku putiikki, vaan oikea’ extra’ kahdella kerroksella varustettuna. Olo on kuin Lahden suurhallissa shoppailisi, mutta liikesuunnittelussa on onneksi oltu fiksuja ja lätkitty kassoja kumpaankin kerrokseen, joten jos pakokauhu pääsee yllättämään kesken shoppailusession niin poistumistie on aina lähettyvillä. Lisäksi tästä kolossitescosta löytyy myös self-service kassoja eli voit ostoskierroksen päätteeksi leikkiä itse kassatätiä ja napata tuotteiden viivakoodit talteen, vinkauttaa visaa ja lähteä kotiin ruoanlaittoon. Tähän nykyteknologian suomaan mahdollisuuteen en ole kuitenkaan vielä uskaltanut tarttua, joten omakohtaisia käyttökokemuksia en pysty kertomaan.  Ainoa asia, mikä lähitescossa kaihertaa mieltä on pyöröovien puute. Muuten fiilis olisi miltei samanlainen kuin Rollon Prismassa asioisi.

Oleelliset tekijät ruokakauppavalintani taustalla ovat: a) kustannussyyt b) logistiset kysymykset ja c) valinnanvaran laajuus. Tehdäänpä siis pikainen analyysi siitä, mitä nämä pääpointit pitävät tarkalleen ottaen sisällään. No, ensimmäinen kohta on jokaiselle opiskelijalle taatusti tuttu. Siellä sitä tulee asioitua, missä ruoka on kaikista halvinta, vaikka apurahan voimin tässä elelläänkin. Tescossa on kilpailijoihin nähden halvempaa ja asia selittynee osakseen myös kaupan koolla eli tavaraa ostetaan isoja määriä sisään, jolloin myyntihintaa voidaan laskea. Yleisesti ottaen Tsekinmaassa ruoan hintataso on Suomea jonkin verran halvempi ja kympillä ostaessa kauppakassiin saa napattua enemmän tavaraa. Erityisesti vihannekset, hedelmät & leivät ovat edukkaampia, mutta liha on kohtuullisen kallista, vaikka gulassista tunnetussa maassa ollaankin. Virvoitusjuomat ovat kanssa halpoja ja tietysti olut, jonka hinta huitelee halvimmillaan puolen litran pullolla reilun kymmenen korunan tienoissa (= 40-50 senttiä). Eli bisse on käytännössä halvempaa kuin pullovesi. Onneksi itse litkin kuitenkin kraanavettä.

Siirrytääs sitten kohtaan B ja logistiikkakysymykset. Todellisuudessa mahtitesco on varmaan kahden kilometrin päässä kämpiltä eli ei aivan kulman takana, mutta se sijaitsee kätevästi matkalla yliopistolle eli ruokakaupassa voi käydä samalla, kun tulee koululta kotiin. Kätevää, sitä ei voi kieltää ja sitten viimeinen pointti eli valinnanvaran laajuus. Sitä tästä kaupasta nimittäin löytyy. Tescosta löytyy kaikkea, mitä vain voi kuvitella ja vielä vähän enemmän. Esimerkkinä mainittakoon, että yläkerrassa on apteekki, ja sen vieressä päivystää optikko.  Kääntöpuolena on, että kaupassakäyntiin saa varata aikaa ja aurinkokuivattuja tomaatteja saa etsiä jonkin aikaa. Toinen ketuttava tilanne on, kun olet kävelemässä kassalle ja huomaat, että tonnikala puuttuu.  Tämä opiskelijan peruselintarvike on taktisesti sijoitettu aivan vastapäiseen kulmaan eli noutoretkeen tuhlaantuu ainakin viitisen minuuttia.  Tesco ei ole siis pikaostoksia varten, vaan silloin otetaan suunta lähimpään Potravinyyn.

Se, mikä Tescosta on vielä mainittava, että tällä elintarvikejätillä on tietysti käytössä myös kanta-asiakaskorttijärjestelmä ja kuukauden kanttistarjoukset on koukuttavasti sijoitettu heti ensimmäiselle käytävälle, kun kauppaan astuu sisään.  Aluksi ajattelin, että enköhän selviä puolivuotta ilmankin, mutta kun kanttistarjouksena sattui silmään, että clubcardilla saa instant coffeeta (jep, täällä ei ymmärretä oikean kahvin päälle) puoleen hintaan, niin painelin kofeiini-addiktioni ajamana salamannopeasti asiakaspalvelutiskille omaa korttia hakemaan. Heikosta tsekinkielen taidostani huolimatta minut hyväksyttiin tescoperheeseen sisään ja lompakosta löytyy siis ikioma clubcard, jonka avulla käyn säännöllisesti hamstraamassa alennuskahvia.

Siinä se on kaikessa vaatimattomuudessaan - lähitesconi.

Virallista opiskelijan luentosuklaata.

Ilman näitä ei vain tule toimeen...

Törmäsin hämmentävään havaintoon ilmastointiteippiä etsiessäni.

Halpaa kahvia kanttiskortilla.

- Ana

The Original Marathon

Kuten viime päivityksessä ehdin jo vähän paljastaakin, niin pyörähdin Ateenassa juoksutouhuissa.  Viikonlopun voi tiivistää lyhyesti: Keli oli kylmä, kaupunki ruma ja kisa loistava. Olin koko edeltävän viikon seuraillut tavallista tarkemmin Kreikan hallitustilannetta ja vaikutti vahvalti siltä, että uusi hallitus nimitettäisiin perjantaina samoihin aikoihin, kun saapuisimme pelipaikoille. Ennakkoveikkaukset osuivat hiukan liiankin hyvin kohdalleen, koska saavuimme tietämättämme juuri parhaimpaan hässäkkään parlamenttitalon kulmille. Kun hyppäsimme lentokenttäbussin kyydistä, niin ensimmäinen havainto oli, että meno tuntui varsin hektiseltä ja autoja oli ristiin rastiin joka paikassa.  Ensin funtsin, että tämä on varmaan ihan normaalia Etelä-Eurooppa -meininkiä, mutta sitten huomasin, että parlamentin kulmilla risteävät päätiet oli blokattu sinisillä linja-autoilla, joiden edessä oli pitkät rivit mellakkapoliiseja.  Menossa oli rauhanomainen mielenosoitus, jonka teemaa ei paljon tarvinnut arvuutella. Perjantain poikkeusta lukuun ottamatta Ateenasta kotoisin olevan kreikkalaiskaverini analyysi osui oikeaan, kun tiedustelin häneltä, että mikä on odotettava häppening-tilanne ensi viikonlopulle. Vastaus oli: ”No problem, ihmiset lähtevät kadulle vain arkipäivinä”. Eli pitäähän sitä kansalaisaktivistinkin vapaapäiviä viettää.

Roadblock.

Kylillä oli kiviä lennellyt.  Muun muassa Starbucks oli saanut osansa.

No khyllä!

Kisanumerot haettiin heti perjantaina, joten lauantaina oli hyvää aikaa käydä katselemassa maisemia Akropolikselta. Toiveissa oli, että Välimeren rannalla keli olisi ollut vielä mukavan kesäinen, mutta lämpötila heitteli kymmenen asteen tuntumassa ja tuuli tuiversi koko viikonlopun. Temppelin rauniot näyttivät samalta kuin koulun historiankirjoissa, mutta fiilistä laimensivat kukkulalle pystytetyt parakit ja ruosteiset nosturit. Akropolista on restauroinnin kohteena, mutta kyseessä tuntuu olevan aikamoinen ikuisuusprojekti, joka kertoo samalla kenties jotain kreikkalaisesta rakennusmentaliteetista: Rakennetaan vähän sinnepäin ja mikään ei ole niin justiinsa. Tämä leimaa koko Ateenaa kaupunkina, ja se ei minua henkilökohtaisesti kauheasti napannut. Mukavana poikkeuksena oli Akropolis-kukkulan vieressä kohoava uusi Akropolis-museo, joka toi mieleeni etäisesti Louvren. Museo on rakennettu vanhojen kaupungin raunioiden päälle, joita voi tiirailla läpi lasilattian. Museon yläkerroksista löytyvät myös Akropoliksen alkuperäiset päätykolmiot ja temppeliä reunustavat koristelistat oikeassa mittakaavassaan samalla, kun oikea temppeli näkyy lasiseinän läpi vieressä kohoavalla kukkulalla. Hieno paikka. Hauskana yksityiskohtana tsekkiläisellä ISIC-kortilla pääsi sekä kukkulalle että museoon ilmaiseksi, kun taas suomalaisella kortilla sisäänpääsy oli opiskelija-alennuksen jälkeen kolmen euron luokkaa. Tiedä lie, mitä aluepolitiikka tämä käytäntö edustaa, mutta ilmoitin kummassakin paikassa kansallisuudekseni ”Czech Republic” :D

Zeuksen temppeli, taustalla kohoaa Akropolis.

Restaurointihommia.

 

 

Kansalliskirjasto ja Ateenan yliopisto.

Sunnuntaina oli sitten tarkoitus harrastaa hieman liikuntaa, kun juostiin Athens Classic Maraton. Kisareitti seuraili perinteitä kunnioittaen suunnilleen samaa reittiä, jonka sotilas nimeltä Feidippides juoksi rapiat 2500 vuotta sitten ilmoittaakseen Ateenan kaupungin voitosta Marathonin taistelussa. On siinä saaneet nahkasandaalit kyytiä, ja kun tutkailin reittiprofiilia ennen starttia, niin mielessä kävi, että Feidippides olisi voinut vähän tasaisemman reitin etsiä. Pariin kymppiin profiili on varsin tasaista, mutta noin 22 kilometrin kohdalta alkaa hidas nousu, jota jatkuu noin kymmenen kilometriä ja kokonaisnousua tuolle matkalle kertyy yhteensä  rapiat parisataa metriä. Viimeinen vajaa kymppi lasketellaan sitten alamäkivoittoisesti, jos vaan on vielä jalkoja rullailla. Sunnuntai alkoi siis bussimatkalla Marathonin kylään heti aamutuimaan. Kuten arvata saattaa, niin bussissa oli tunnelmaa ja linimentin tuoksu leijaili vahvana, kun teräspapat hieroivat tököttejä jalkoihinsa. Perillä odotti kolho betonistadioni keskellä karua laaksoa. Parin tunnin kyttäilyn jälkeen oli aika heittää ylimääräiset lämmikkeet järjestäjiltä saatuun pussukkaan ja siirtyä lähtökarsinaan. Keväällä  Wienissä kellotetun 3.20 ajan myötä pääsin toiseen lähtöblokkiin ja seuraamaan kuuman ryhmän starttia aitiopaikalta. Porukka oli pääosin afrikkalaistaustaista ja kintut olivat ohuita. Starttipamauksen jälkeen kavereita ei enää näkynytkään. 

Lähdin itse liikkeelle 3:20 väliajoilla ja taktiikkana oli ottaa iisisti reiluun kolmeenkymppiin asti, kunnes alamäkivoittoinen osuus alkaisi. Ensimmäinen kymppi tuli helposti myötätuulessa rullaillessa. Keli oli varsin optimi. Pieni tihkusade joudutti matkantekoa ja olin mukana hyvässä porukassa. Kahdessa kympissä tuli ensimmäinen kukkula vastaan, jonka otin rauhassa ja seuraava tunti mentiinkin lievään nousuun. Juottopaikkoja oli 2,5 kilometrin välein eli todella runsaasti. Joka toisella oli aina urheilujuomaa, banaania ym. herkkua tarjolla, joka toisella pelkkää vettä. Ensimmäinen takaisku tapahtui 25 kilometrin huollolla, kun missasin suklaakeksit. Kirosin virhettäni seuraavan kilometrin, mutta onneksi samaa nannaa oli tarjolla viiden kilometrin päässä. Kolmeen kymppiin juoksu kulki todella mallikkaasti ja ihmettelin jo itsekin, että en muista jalkojen tuntuneen näin hyviltä vielä tässä vaiheessa.  34 kilometrin jälkeen nousuosuus oli vihdoin voitettu ja lähdettiin laskettelemaan loivaa alamäkeä. Tässä vaiheessa oli siis tarkoitus nostaa hieman vauhtia ja joku muukin oli selkeästi liikkeellä samalla taktiikalla. Porukan, jonka mukana olin tapsutellut kympistä lähtien, tempo nousi napakasti ja totesin, että tuohon kyytiin en lähde yrittämään. Matkaa oli kuitenkin vielä kymppi maaliin, joten jatkoin omaa tahtiani.

Kolmessa viidessä oli myös hyvä juoksufiilis omilla teillään ja matka alkoi painaa. Seinä tuli vastaan yllättävän nopeasti ja meno ei tuntunut kovin helpolta. Samalla kuitenkin huomasin, että pystyin pitämään samaa vauhtia kuin aiemmin ja olin noin kolme minuuttia tavoiteaikaa edellä. Kolmevitosen huolto piristi väsynyttä taivaltajaa ja näytin todennäköisesti siltä kuin olisin juossut noutopöydän läpi, kun kannoin sylissäni kokis- ja gatorademukeja, vesipulloa  ja siripiri-pötköä, sekä lisäksi maiskuttelin suklaakeksiä masokistinen virne naamallani.  Kilometrit kolmevitosesta neljään kymppiin olivat juuri niin pitkiä kuin tavallisestikin, mutta matka taittui kilometri kerrallaan ja pari kilometriä ennen maalia laskeskelin, että periaatteelliset mahdollisuudet 3.15 alitukseen olivat vielä olemassa. Lähdin varovasti hakemaan pientä loppukiriä ja selkiä tuli vastaan tasaiseen tahtiin. Maalisuoralla bruttokello näytti reilua 3:15 aikaa, mutta oman ajanottoni nettoaika oli muutaman sekunnin alle. Tulosluettelot kertoivat samaa ja lopullinen nettoaika oli 3:14:52 eli keväällä juostusta ennätyksestä lähti reilut viisi minuuttia pois. Tästä on siis hyvä jatkaa ensi kevään Tukholman maratonille, mutta nyt laitetaan juoksupopot naulaan pariksi kuukaudeksi ja keskitytään muihin ulkoilumuotoihin.

Viimeiset 195 metriä maaliin.

Syksyn avaruushuopamuotia.

Samalla syksyn reissut alkavat olla paketissa ja seuraavat viikot on tarkoitus viettää Prahassa.  Osasyynä todettakoon, että muutaman reissuviikonlopun jälkeen aikataululuokitukseni kouluprojektien suhteen ei todellakaan ole enää vahvaa AAA-luokkaa. Reissuraportit siis riittävät tältä erää ja seuraavissa blogipäivityksissä on tarkoitus sivuta enemmän arkielämän juttuja. Luvassa ainakin kaupunkikierrosta,  naapurustoesittelyä ja vapaa-ajan aktiviteetteja. Kaikkea jännää on siis tulossa!

- Ana

Krkonošessa korkean paikan leirillä

Päivitellääs taas vaihteeksi blogikuulumisia. Muutaman viikon kaupunkielämä sai sykkeet siihen malliin nousemaan, että oli pakko lähteä Ilpon & Lauran kanssa viikonloppuvisiitille luonnonhelmaan vähän tuulettumaan. Suuntana oli tällä kertaa Krkonošen luonnonpuisto Tsekkien ja Puolan rajalla, jonne pääsee kätevästi kolmen tunnin bussissa istumisella. Reissusuunnittelussa pyrittiin taas jonkinasteiseen tehokkuuteen, joten liikkeellä oltiin lauantaiaamuna kuuden maissa ja pelipaikoille Pec poc Snezskoun laskettelukylään saavuttiin kymmenen jälkeen. Pec pod Snezskou muistutti hieman Rukan tai Levin tyyppistä laskettelukeskusta, mutta NL-tyyliin rakennettuna. Kummallisen paikasta teki rinteessä sijainnut yli kymmenkerroksinen tornihotelli, joka tuntui olemuksellaan hallitsevan koko kylän elämää. Väkisinkin tuli mieleen, että liekkö kyseessä ollut kultaisella kahdeksankymmentäluvulla neukkupomojen suosittu talvilomakohde. Muita järkeviä selityksiä kyseisen pytingin olemassaololle on vaikea keksiä, koska se millään tavalla tuntunut istuvan ympäröivään hiihtokyläidylliin, ja se oli aikanaan ollut varmasti myös kohtuu suuri  investointi.  Koska oltiin liikkeellä otollisimpaan off-season aikaan, niin tunnelma kylänraitilla oli todella hiljainen. Vain muutama majapaikka, ravintola ja ruokakauppa olivat auki. 

Pec pod Snezskoun kylä ja pelottava tornihotelli.

Kun olimme pakkautuneet ulos bussista ja heittäneet majoituskamppeet seuraavaksi yöksi varaamaamme pensioniin , niin nopean lounastauon ja reittisuunnittelun jälkeen kolmen hengen retkikuntamme lähti tallustelemaan kunnianhimoisesti kohti Tsekkien korkeinta huippua Snezskaa (1602m). Keli oli kohtuullisen utuinen ja hieman arvelutti, että näkeekö huipulta mitään.  Yllätys olikin aikamoinen, kun reilussa tuhannessa kolmessa sadassa metrissä huomasimme, että olimme puuvyöhykkeen suojissa nousseet huomaamatta pilviverhon yläpuolelle ja samalla, kun maasto muuttui karummaksi niin ympärille levittäytyi valkoinen pilvierämaa silminkantamattomiin.  Snezskan huippu sijaitsee Tsekin ja Puolan rajapyykillä, joten ylhäältä levittäytyivät hienot näkymät molempiin valtioihin ja samalla pääsimme todistamaan mielenkiintoista luonnonilmiötä, kun pilviverho pakkautui kovaa vauhtia Pod Sniezskan satulalta alas Puolan puolella sijaitsevaan laaksoon.  Fiilis oli kuin olisi katsonut nopeutettua filmiä pilviverhon liikkeestä, mutta todellisuudessa kaikki tapahtui reaaliajassa. 

Iltapäivällä koitti valaistumisen hetki.

Autenttisia vuoristolampaita. Testasin kuvaushetkellä paimenpoika-aidan toimivuutta.

Huipputunnelmia.

Tsekkien ja Puolan rajaa seurailee noin 1400 metrissä kulkeva vaellusreitti (jossa ainakin kartan mukaan menee talvella hiihtolatu!), jota pitkin laskeuduimme huipulla vietetyn evästauon jälkeen alas Obři Důllin laaksoon ja sankkaan pilviverhoon. Tällä kertaa mukana oli myös pari kappaletta otsalamppuja (!), joten pimenevässä syysillassa oli mukava tallustella laaksoa pitkin takaisin Pec pod Snezskoun kylään, jossa odotti lämmin suihku ja pizzapäivällinen. Ilpon buukkaama pension Chata Pecka oli oikein kodikas tapaus. Sisällä tassuteltiin tohveleissa ja sisustuksessa oli suosittu tuttua mummonmökki kaavaa muutamalla modernilla yksityiskohdalla höystettynä. Oikeaa erämaafiilistelyä siis. Asukkaina ei meidän lisäksemme ollut kuin pieni saksalaisporukka, joten viikonlopun saimme oleskella todella rauhassa.

Vuoren valloittajat fiiliksissä :D

Tsekkiläis-puolalainen rakennustaidonnäyte Snezkalla.

Seuraavan päivän alustavana suunnitelmana oli, että olisimme vuokranneet vastapäisestä suksivuokraamosta maastofillarit, jotka näyteikkunan läpi tiirailtuna näyttivät ihan asiallisilta, ja kolunneet lähilaakson polkuja muutaman tunnin ajan, mutta toimintasuunnitelma meni uusiksi, kun ovessa ilmoitetuista aukioloajoista huolimatta lafka oli aamukymmeneltä kiinni ja nopea kyselykierros lähivuokraamoista tuotti pelkkää ”ei oota”. No eipä siinä muuta kuin karttakäteen ja parin tunnin kävelylenkin suunnitteluun. Päätimme Ilpon kanssa ottaa kohteeksi Široký Hroetin laakson samalla, kun Laura jäi kylälle valokuvailemaan.  Keli oli edellistä päivää aurinkoisempi ja lämpömittari kipusi iltapäivällä miltei viidentoista asteen tuntumaan. Ylhäällä tuuli jälleen todella kovasti, mutta tilanne muuttui heti, kun pääsimme takaisin puuvyöhykkeen suojaan. 

Chata Pecka.

Tellulasku kiinnostaa.

Lenkin aikana huomasimme myös, että paikallinen käsitys maastopyöräreitistä eroaa aikalailla kotosuomessa totutusta. Karttaan merkityt MTB-reitit olivat poikkeuksetta joko leveitä hiekkateitä tai karkeita asfalttipätkiä ja kaikista potentiaalisimman näköisien polunpäiden viereen oli pystytetty ”Pyöräily kielletty” –kyltit, jonne maastofillarilla ei olisi ollut asiaa. Käytäntö johtuu todennäköisesti siitä, että sesonkiaikaan porukkaa on vaellusreiteillä niin paljon liikkeellä, että fillariporukat halutaan rajata ulkopuolelle, mikä on aivan järkevää, mutta mistään maastopyöräilystä ei voida kyllä puhua. Alamäkirymistelyyn olisi kyllä ollut mahdollisuudet laskettelurinteen kupeeseen rakennetussa bikeparkissa. Paluumatkalle starttasimme neljän jälkeen, ja vaikka bussikuski paljastikin ajotaidoissaan illan pimetessä  kapealla maalaistiellä pieniä rallikuskin piirteitä saavuimme takaisin Prahaan turvallisesti ja aikataulussa. Ulkoiluviikonloppu oli jälleen kerran todella onnistunut, joten kiitokset vaan reissuseuralle. Seuraavana viikonloppuna laitetaan sitten juoksukausi pakettiin Ateenassa, joten seuraavassa päivityksessä on luvassa paikallisreportaasia Kreikan velkakriisin viimeisistä käänteistä. Hieman jänskättää, että kelpaakohan siinä pitäjässä eurot vielä tulevana viikonloppuna.

- Ana